TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?
TARQUINIUS: Ei.
TULLIA: Sinä surmasit hänet?
TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.
TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. — (Hyväillen.)
Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. _Tarquinius_ tarttuu
hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)
TARQUINIUS: Etkö _sinä_ sure sisaresi kuolemaa?
TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.
TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?
TULLIA: En. — (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella,
epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?
TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.
TULLIA: No niin?
TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?