Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi
perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota
paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.
_Collatinus_ syöksyy nopeasti ulos perältä. _Brutus_ heti hänen
jälessään.
COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!
BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?
COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa
vanhaa kuningasta.
BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. — Ja
sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi,
toinen vanha.
COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! — Mutta missä viipyy
kuningas?
BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?
COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! — Totta tosiaan, tätä pitäisi
tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?
BRUTUS: Servius Tulliusta siis? — Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa
keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.
COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!
BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. —
Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.
COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. — (Kuin itsekseen.)
Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä
tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.
BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän
maailman-aikaan. — Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli
on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?
COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.
BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. — Ja hänen
vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja
halkaissut takaraivonsa.
COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?
BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä
tapahtuneen. — Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime
vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.
COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.
BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien
ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka
sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi
nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit
ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.
COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää
omassa hölynpölyssäsi?
BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. —
Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen
riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä
suhteessa ole tavannut mestariani.
COLLATINUS: Olet oikeassa. — (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman
päivä!
BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa...
COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.
BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen
ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt
jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo
halki ja henki kankaalle heti! — Eikö se ole mustan murheellista?
COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa
puvussa curiaan! — Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan
saattamaan minut outoihin ajatuksiin.
BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut
kokonaan myllertäneet. — Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä
veljensä että puolisonsa!
COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä...
BRUTUS: Niin. — (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään
appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis
kälynsä ja kuningas-arvo. — Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat
todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)
COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.
BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen
heimonsa perinpohjin tuhotakseen!
COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten
ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa
senaatin eteen.
BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt
seisovat liian liki Tarquiniusta. — Ai! (On tullut niin lähelle, että
on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön
toiselle puolen. _Collatinus_ katsoo kummastuneena häneen.)
COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? — Miksi irvistät niin
omituisesti?
BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.
COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi
minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi
hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. — (Äkkiä, viitaten oikealle.)
Tuossa hän on.
BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. — Nyt saadaan hauskaa!
COLLATINUS: Minne menet?
BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka
nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. — Tuletko?
COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on
vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata
valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.
BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden
kuninkuuden.
COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.
BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin
juhlanäytäntö _Circus Maximuksessa_. (Menee nauraen perälle. _Servius
Tullius_ syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa
epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. _Collatinus_
käy vastaan hänelle.)
COLLATINUS: Terve!
SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? — Ah, Tarquinius Collatinus!
Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi
nimitetään?
COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.
SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella
istuimella, tuo rakas vävyni? — Pois! Minä lävistän hänet tällä
miekallani.
COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!
SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! — Mitä? Miksi tahdot minua
pidättää? — Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki
tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. _Collatinus_ kokee
pidättää häntä.)
COLLATINUS: Seis!
SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?
COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa
mielentilassa curiaan menemästä.
SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? — Häh? Tässä
mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä
ole kuningas enää?
COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny
ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka
vielä kuninkuutesi tunnustaa.
SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle
alammaisuuden ensi käskyn.
COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...!
SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet
tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!
COLLATINUS: Sinä _olet_ hullu!
SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! — Nyt kuolet sinä. (Tahtoo
lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. _Collatinus_ lyö miekan hänen
kädestään, _Tarquinius Superbus_ ilmestyy kuninkaallisessa puvussa
curian kynnykselle.)
TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?
SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan,
kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. _Collatinus_ estää
häntä siitä. _Tarquinius Superbus_ katsoo ylpeästi heihin.)
COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä
sinua...
SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.
TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä,
että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii
ehdotonta hiljaisuutta?
COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä
tuntevinaan!
SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?
COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä
tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.
SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! — (Puiden nyrkkiään
Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä,
vallan-anastaja!
TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. — Sinä siellä, miekka
paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? — Vastaa!
Etkö näe, ketä puhuttelet?
COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.
TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.
SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!
TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. — Mikä lieneekin kiista teidän
välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä
molempia täältä poistumaan.
SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö _sinä minua_?
TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.
SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): _Minä_?
TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen
merkki.
SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.
TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.
SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. — Senaatti
päättäköön meidän välillämme.
TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.
SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!
TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. — Mutta nyt: poistutko
tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?
SERVIUS TULLIUS: Aah!
COLLATINUS: Heimomme nimessä!
TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään
perheriita.
SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille
käyden käsiksi Tarquiniukseen.)
TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen.
(Heittää alas portaita hänet. _Servius Tullius_ kaatuu raskaasti ja
jää virumaan näyttämön oikealle puolen. _Collatinus_ rientää hänen
luokseen.)
COLLATINUS: Kuningas kuolee!
TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään.
Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.
COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. — Tule ja
auta häntä!
TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. — (Ankarasti.) Hän maatkoon
siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.
COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. — Apua! Apua!
TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään _hänen_ kohtalostaan?
COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. — Tästä
on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.
TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...!
COLLATINUS: Juuri siksi. — Toivon, ettei _sinua_ koskaan kuninkaana
täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee
hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo
aran katseen ympärilleen. — _Tullia_ saapuu nopeasti, kasvot riemusta
säteilevinä, vasemmalta.)
TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!
TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!
TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen
jo alkaneeksi.
TARQUINIUS: Se on alkanut. — (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa
makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.
TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?
TARQUINIUS: Olen.
TULLIA: Tuossa puvussasi?
TARQUINIUS: Niin.
TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut
keskustelua? — Noh? Mitä he ovat sanoneet?
TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.
TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet
minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. _Tarquinius_
torjuu hänet luotaan kauhistuneena. _Servius Tullius_ liikahtaa ja
päästää hiljaisen valituksen. _Tullia_ ei vieläkään huomaa häntä.)
TARQUINIUS: Hiljaa!
TULLIA: Miksi! — Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme
nyt onnistunut.
TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin...
TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua?
Miksi et?
TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan.
(Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)
TULLIA: Mikä vaivaa sinua?