Joju Veitikkaa.
-- On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle
kirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...
Rehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian
ääni, kun hän huudahti: -- Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt
odottaakkaan!
-- Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki
ylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!
-- Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa
katsomaan.
-- Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, -- sanoi Eriika.
-- Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa
ilahutti.
-- Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä
astuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin
hämmästyksestä huusin.
Pruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. -- Se sopi
hyvin matkaan, -- sanoi hän.
-- Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.
-- Tulen juuri ristiäisistä.
-- Mikä tytön nimeksi pantiin?
-- Leila.
-- Niin soma nimi.
Sakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.
-- Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?
-- Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä
voutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras,
ruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on
sinulle kirjekkin.
-- No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje
Jojulta.
-- Ai, saammeko lukea?
-- Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.
-- Voi, miten hauskaa!
Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. -- Kylläpä tulitkin iloiseksi.
-- Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.
-- Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? -- sanoi pruustinna veljelleen.
-- Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän
oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä,
jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni
pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten
kadonnutta kevätpäivää.
Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä
kirjeessä oli.
-- Kyllä, mene vain.
Sakin mentyä sanoi rehtori: -- Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun
vanhemmista.
-- Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? -- kysyi Eriika. -- Olen
aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla
kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti
on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja
kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne
vanhan ukon apulaiseksi.
-- No miksi ei, jos siksi tulisi.
-- Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.
-- Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä
ostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.
-- Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin
Joju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen
vanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä
kotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi
aivan Marjaniemen rajalla.
-- Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?
-- Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä
pitää, -- sanoi Eriika. -- Hän on sitä paitsi paljon muuttunut
entisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti
hänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja
kiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja
Solmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.
Pari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului
melkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti
Basilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä
pääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi
j. n. e.
Kun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana,
ostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.