XIV.

Talvi kului erinomaisen pian rehtorin perheen mielestä, sillä heillä oli

jokaisella paljo hommaa. Rehtori itse matkusti kaupungin ja Marjaniemen

väliä. Hänellä oli paljo toimimista, asettaessaan asuinhuoneita kuntoon,

vaikka ne sisustettiinkin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siellä oli

vain valkoiseksi maalatuita pöytiä, sänkyjä ja tuoleja; mutta somaa ja

siistiä oli kaikki. Matille oli rakennettu tupa, jossa hän vaimoineen

sai olla itsevaltiaana. Eriika oli veljensä apulaisena kuten ainakin ja

välihetkinä hän ahkeraan kutoi sukkia Jojulle, jotta pojan ei tarvitsisi

jalkojansa pistää rikkinäisiin sukkiin.

Sakki oli valmistautunut ylioppilastutkintoonsa, jonka hän jo oli

kunnialla suorittanut, ja niin oli talvi liukunut pois pikemmin kuin

saatettiin luullakkaan. Solmia oli myöskin jo päässyt koulusta ja

lähtenyt kotiinsa.

Kesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein

täysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.

Marjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta

hänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.

Sakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä,

kun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä

alituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli

toimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen

hauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden

uutukainen ja puhdas...

Eräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: "Suuri

kolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa".

Se oli kapteeni Malmin laiva.

Sakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat

tervehtineet toisiansa.

Nyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun

pitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa

manterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että "oma maa

on mansikka".

Joju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille,

ja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.

Rehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika

vastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko

maailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään

puristi.

-- Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, -- sanoi Leena.

Sitten Joju aikoi mennä vanhempiansa katsomaan, mutta rehtori selitti,

että vanhemmat olivat maalla. Joju kävi vakaaksi ja sanoi:

-- Ettekö vain salaa minulta jotakin?... Elävätkö he?

-- Kyllä he elävät ja ovat terveinä, mutta asian laita on se, että he

ovat muuttaneet Marjaniemeen, joka nyt on minun taloni, -- sanoi

rehtori. -- Tämän uutisen tahdoin sinulle säästää siksi, kuin kotiin

palaisit.

-- No sepä ihmeen hauskaa! Emmekö lähde sinne kaikin kesää viettämään?

-- Kyllä. Siellä on jo aivan valmista meidän vastaan-otoksemme, --

virkkoi Eriika, -- ja täällä myöskin on kaikki asetettu kuntoon, niin

että olemme valmiit lähtemään. Sinua vain on odotettu.

-- Me tulemme siis olemaan aivan pappilan naapuruudessa. Solmia on

kaiketi jo päässyt koulusta?

-- On niin.

-- Onko hän kasvanut?

-- On, hän on pitkä, solakka tyttö, tuskin tuntisit enään, -- sanoi

Sakki.

-- Oohoh, kyllä vain tunnen, vaikka tytöt muuttuvatkin kovin pian. Kun

minä lähdin, oli hän neljäntoistavuotias tyttö, ja nyt hän jo on

täyttänyt seitsemäntoista, on siis jo nuori neito. Täti, koska lähdemme

maalle?

-- Huomenna.

Eriika teki vielä pieniä ostoksia, ja rehtori kävi tapaamassa kapteeni

Malmia. Mutta seuraavana aamuna oltiin matkalla Marjaniemeen.

Lauhajärvi, jonka monimutkaisia rantoja kevään nuori vihreys

seppelöitsi, kimalteli kirkkaan auringon valossa, kun matkustajat

saapuivat Marjaniemelle, joka sijaitsi Lauhajärveen pistäytyvällä

niemellä.

Pappilan herrasväki oli tullut tulokkaita vastaan Marjaniemeen. He

istuivat mahtavan pihlajan varjossa pihalla odottamassa. Ilo oli suuri

molemmin puolin, kun omaisia tavattiin, ja nuoret joutuivat toistensa

tarkastuksen alaisiksi. He olivat kaikin muuttuneet aika-ihmisiksi,

sillä välin kuin olivat erossa olleet. Provasti perheineen saattoi

tulijoita sisälle. Siellä Jojun vanhemmat kumartaen tulivat heitä

vastaan, ja sekä Hannes että Sakin nuorin sisar Nanni olivat kantamassa

kapineita sisälle.

Häikäisevän valkoinen liina oli asetettu pöydälle, ja sille oli asetettu

kirkas kahvipannu ja vastaleivottuja nisusia, jotka kaikki pruustinna

oli toimittanut. Jojulle, joka mereltä tuli eikä muutamaan vuoteen ollut

tuntenut kodin suloa, oli tämä niin uutta, että se pani hänen vilkkaat,

tuliset tunteensa kuohumaan, ja hän huudahti innostuneena: -- Isänmaa,

isänkoti, oi, paljonpa sillä on, joka saa tuntea, että hän ne omistaa!

Rehtori ja Eriika täti saivat niin kiitollisen katseen Jojulta, että

hekin tunsivat jotakin kosteata silmissään.

Pruustinna, joka oli koettanut asettaa kaikki niin kodikkaaksi ja

hauskaksi kuin suinkin, siksi kuin hänen sisaruksensa ensi kerran

asettuisivat asumaan uuteen taloonsa, pyysi heitä nyt istumaan pöydän

ääreen. Maiju rupesi kahvia kaatamaan, ja Solmia istui entisten

asuintovereittensa viereen. Kun kahvi oli juotu, poistuivat pappilaiset

jälleen, jättäen talon omistajat rauhassa asettumaan kuntoon.

Seuraavana päivänä, joka oli pyhä, saarnasi Sakki ensi kerran kirkossa.

Hän tuntui silloin Solmian mielestä niin ymmärtäväiseltä ja

miehekkäältä. Tähän asti hän oli ollut vain kuin veli, mutta nyt hän

opetti ja osasi opettaa.

Pappilaiset olivat kutsutut Marjaniemelle päivälliselle, ja Jojun sekä

Sakin vanhemmat myöskin. Mutta vanhukset eivät tahtoneet tulla syömään

herrasväen pöytään, vaikka heitä kehoitettiin. Eriika antoi kattaa

heille pöydän toiseen huoneeseen.

Iltapäivällä, kun kasvattipoikien vanhemmat siirtyivät Matin tupaan,

lähtivät nuoret kävelemään. Joju tahtoi nähdä entistä kotiansa. -- Kun

olemme kaukana, oikein kaukana entisistä lapsuuden-seuduistamme, niin

silloin vasta huomaamme, kuinka rakkaita ne meille ovat, sanoi Joju.

-- Lieneekö tämä paikka sinulle rakkaampi, kuin sedän koti Helsingissä?

-- sanoi Sakki.

-- No sitä en juuri tiedä...

-- Sepä se on, se on niin, että missä meidän osaksemme on tullut enimmän

onnea maailmassa, se paikka meille kalleimmaksi jää. Tavallisesti

lapsuuden aika on huolettomin ja onnellisin, ja siksi niin monelle juuri

lapsuudenkodin seudut ovat kalleimmat.

-- Mutta tottahan on, että kaikki, jota rakastamme, käy meille

kalliimmaksi, kun siitä olemme erotettuna, virkkoi Solmia.

-- Vai niin, sitten olisi hyvin edullista sille, joka sinua rakastaisi,

lähteä hyvin kauas.

-- En minä niin tarkoittanut, ja sinä sen kyllä ymmärrät. En minä ketä

hyvään rakastaisi, kun se vain kauas lähtisi, mutta jos minun omaiseni,

joita minä tietysti rakastan, lähtevät pois luotani, niin selvenee

minulle paremmin, kuinka kalliit he minulle ovat, koska minä heitä

sanomattomasti kaipaan.

Torpan väki oli kotona ja heille selitettiin, mitä varten tultiin.

Pihalla kasvoi suuri koivu, jonka haaroilla Joju monta kertaa oli

keinunut, ja siihen nyt päättivät leikata nimensä.

Sakki ja Joju ottivat puukot tupestaan ja rupesivat puuta uurtamaan.

-- Totta teidänkin nimenne leikataan? -- kysyi Sakki tytöiltä.

-- Kyllä se on tarkoituksemme, -- vastasi Maiju.

-- Saatammehan sen itsekkin tehdä, ettemme teitä vaivaa, -- virkkoi

Solmia.

-- Tässä sinun nimesi jo on, -- sanoi Joju.

-- Ja tässä myöskin, -- ilmoitti Sakki.

-- No sitä parempi. Sehän aina muistuttaa minulle, kuinka hyväntahtoisia

te molemmat olette olleet minua kohtaan. Se oli sallimuksen oikku.

-- Mutta Joju on leikannut paremmin kuin minä; ne eivät sovi olemaan

samassa puussa.

-- Aivan hyvin, ei tarvitse milloinkaan verrata, kumpi on paremmin

leikattu.

-- No niin, nyt leikkaan Maijun nimen ja sitten omani.

Kun nimet olivat valmiit, päätettiin mennä järvelle soutelemaan.

-- Kapteeni perään, -- sanoi Sakki.

-- Kunpa siksi ensin tulisinkin.

-- On sinussa kuitenkin alkua, mutta meissä muissa ei ole alkuakaan.

Joju meni perää pitämään ja Sakki sousi. He soutelivat Marjaniemen

rantoja pitkin, ja provasti ja pruustinna sekä rehtori ja Eriika, jotka

istuivat pihlajan alla, kuuntelivat, kun nuoret lauloivat:

"Lapsuuden ajan hellimmän

Sä leikit kanssani,

Ja olit paras ystävän',

Ja ainoo iloni.

Ja kaiku kertoi: ainoo iloni...

Kun sitten jälleen tulivat sisälle, katosivat Joju ja Sakki yht'äkkiä.

Maiju ja Solmia kertoivat, miten ihanaa järvellä souteleminen oli ollut

ja miten he nimensä olivat saaneet koivuun piirretyiksi. Mutta hetken

perästä he rupesivat kaipaamaan Jojua ja Sakkia.

-- Kyllä he tulevat, sanoi pruustinna, joka nähtävästi tiesi, mihinkä he

olivat menneet. Kun sitten vähän aikaa olivat odottaneet, niin pojat

tulivat ahosta esiin.

-- _Marjapojat!_ huudahti Solmia.

Jojulla ja Sakilla oli pienet tuokkoset täynnä kauniita mansikoita,

kesän esikoisia, ja he toivat ne pappilan nuorimmalle.

-- Muistatko, sanoi Joju, miten ensi kerran sinulle marjoja toin ja

juoksin leskistä kanssasi?

-- Muistan. Sakki oli joka vuosi tuonut minulle ensimmäiset mansikat,

mutta sinä kesänä oli teitä kaksi, ja kun ensi kerran marjoja toitte,

kehoitin teitä tulemaan toverieni ja minun kanssani leikkimään. Sama

rehellinen Joju olit jo silloinkin, vaikka sivistys sittemmin on

painanut leimansa sinuun.

-- Suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle ja tädille siitä, että

olemme saaneet kehittyä taipumustemme mukaan, -- sanoi Sakki.

-- Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee

teidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, -- virkkoi

provasti, -- että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat

kunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.

Käki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä

Luojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.

Tämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti

virkkoi jälleen: -- Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta

täällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon

me voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.

-- Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, -- sanoi

Joju vakavasti.

-- Teidän rakkautenne, lapset, -- lausui rehtori Mellilä, -- on kaikki

palkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole

mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun

antaa.