Vuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja
tuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi,
varsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona
vanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen,
jossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen,
ja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen
näki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi
Eriikan luo.
-- Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.
-- Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?
-- No, kuuleppas nyt:
Setä rakas!
Nythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä
mielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun
rakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut
kokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme
saimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy.
Kyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä
tuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet
merimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan
näki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta
maltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli,
että aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun
sitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla
maalla olemme.
Täällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi
luetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että
olisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon
vain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman
rinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko
metsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea
valotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee
asuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia,
aivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan,
minunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen,
ja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos
pääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani,
kyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!
Kuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä
muuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti?
Kirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan
ovat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä
laivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.
Sanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein
niitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko
kissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää.
Leenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella
muistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia
jalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna
parsimattomia sukkia jalkaani.