-- Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, -- sanoi Leena, joka raotti
rehtorin ovea.
-- Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.
-- Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?
-- Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut,
mutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut
tulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en
tahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne
vaivasin!
-- Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan
mielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.
-- Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun
näen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen
uransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit
laivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä
opetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?
-- Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty,
että annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä
hänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen
allahan ollaan niin maalla kuin merellä.
-- Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.
-- Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu,
joka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.
-- Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy
sitten omassa maassa.
-- Niin, no, olenhan minäkin väliin koko vuoden kotona, aina sen mukaan,
kuin soveliaaksi näen.
Eriika tuli sisälle. Rehtori kertoi, että kapteeni Malm oli luvannut
ottaa Jojun laivalleen.
-- Kyllä täällä taas elämä hiljaiseksi käy, -- sanoi rehtori, -- kun se
poika pois tulee. Olin aina siinä toivossa, ettei hän enään merelle
haluaisi, kun hän muutaman vuoden kävisi koulua, mutta huomasin piankin,
että hän luki vain, kun hänen sitä täytyi tehdä. Hän on kuitenkin hyvin
mennyt eteenpäin, sillä hän on älykäs poika, vaikkei niin perusteellinen
kuin Sakki.
-- Helläsydämminen hän on, mutta vähän vallaton. Sakki, sitä vastoin on
tavattoman vakaa, -- sanoi Eriika.
-- Heidän lapsuutensa on ollut ihan erilainen. Sakki on totutettu
vakaaseen työhön pienestä asti, ja se on painanut leimansa hänen
luonteeseensa. Joju sitä vastoin on saanut kuljeskella
tyhjäntoimittajana, mutta hänen vilkas luontonsa on vaatinut häntä
toimimaan, ja onni on, ettei hän joutunut pahoihin tapoihin, vaan käytti
älyänsä harjoittaakseen voimiansa ja tehdäkseen kaikemmoisia viattomia
kujeita. Rehellinen ja tunnollinen hän myöskin on. Minun täytyy myöntää,
että hän on minulle vielä rakkaampi kuin Sakki, kentiesi sentähden, että
hän enemmän on ollut minun apuni tarpeessa. Sakki on sellainen poika,
että hänestä aina olisi tullut kelpo mies, sielläkin, missä hän oli,
vaikka hän kentiesi olisi joutunut toiselle uralle, mutta Jojun olisi
melkein ollut mahdoton pysyä kelvollisena sellaisissa oloissa, joissa me
hänen tapasimme.
-- Olen minä täällä joskus nähnyt nuot pojat, mutta niin hätimiten,
etten tosiaankaan heitä tunne.
-- He tulivat juuri äsken kotia, -- sanoi Eriika, -- menenkö heitä
käskemään tänne?
-- Kyllä.
Hetken perästä tulivat Joju ja Sakki, ja Eriika esitteli heitä kapteeni
Malmille.
-- Joju, -- sanoi rehtori, -- nyt olen puhunut kapteeni Malmille, että
sinä haluat merelle. Kesäkuun lopulla hän on valmis ottamaan sinun
mukaansa.
-- Kiitoksia, setä! Kyllä merelle olen hartaasti toivonut aina siitä
asti, kuin täällä satamassa ensi kerran laivoja näin, -- sanoi poika, ja
hänen ruskeat silmänsä välähtivät innosta.
Kapteeni Malm katseli mielihyvällä tuota hartevaa, soreaa,
kuusitoista-vuotiasta nuorukaista ja taputti häntä olalle, sanoen: --
Toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. -- Sakkiin kääntyen hän sitten
kysyi: -- Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät
osottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä
matkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku
ja valpas.
-- En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien
taakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan. Vastaiseksi
on minulla täällä kyllin työtä.
Kapteeni sanoi itsellään olevan kiirettä pois ja jätti hyvästi.
Jojun vastainen ura oli siis päätetty.
Kun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan
korvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin
hänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän
tuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat
pakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan
päivä.
He läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas
ja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän
itse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt
näyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli
valkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän
oli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika
lahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu
kuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija
oli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria
ja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.
-- En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, --
sanoi ukko.
Miina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä
elämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli
jyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei
minkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun
ukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta
rehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen
häntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta,
hän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen
Miinakin tottui siivompaan elämään.
Siellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa,
ja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin,
alkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä
siitä piti.
-- Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala
hänelle sopivin on, -- vastasi Matti.
-- Niin, antaa mennä vain, -- virkkoi Miina, -- hyvä se on, kun nuorena
pääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin
maailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa
siihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.
-- Hm, -- sanoi rehtori.
-- Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee
pois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, -- sanoi Solmia.
-- Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua
muistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.
Joju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia
maan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.
Kun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki
muut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä
läksyjänsä lukemaan.
Kun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän,
että joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo
tunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
-- Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin
päivänä, -- sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä
kiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli
hänen äidilleen osottanut hyvyyttä.
Eriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.
Toukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään
kesälomalle.
-- Koska minä sinun jälleen näen? -- kysyi hän Jojulta. -- Olen kentiesi
jo koulusta poissa, kun tulet takaisin...
-- Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen
neiti.
-- Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!
-- Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.
-- Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin,
-- vakuutti Sakki.
-- Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? -- kysyi Joju.
-- Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.
-- Lukisitko heille myöskin? -- sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi
pelännyt pyytävänsä liikoja.
-- Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä
mielellämme teemme.
Sinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien
kanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin
kukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja
osti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin
Solmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat
kiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.
Rehtori katseli heitä, sanoen: -- Vai niin, kaikki muut ovat nyt
antaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia
enään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani!
Sano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala
kanssasi olkoon!
-- Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!
Sitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten
toverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.