XI.

Kirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja

luistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja,

koulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa.

Siellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla

reunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita,

joittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät

reippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä,

ja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika,

kuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet

hänen jalkaansa.

Eräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut

luistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: --

Katsokaapas, tuolla tulee "tumma" ja "vaalea," ja Solmia on heidän

kanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.

-- He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin,

mutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen

minä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.

-- Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen

tulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.

-- Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä,

me kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti,

kun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja

sitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa

huvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että

se häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.

-- Kauniilta kuuluu...

-- Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.

-- Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla.

Mutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.

-- Sinäkö? Ohoh!

-- Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.

-- Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? -- kysyi Elsa

eräältä toverilta.

-- Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme

luistelevat.

Radan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia

jalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: --

Kyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.

Pojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten

kiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja

sanoivat: "katsokaa rehtorin poikia".

Elsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli

myöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin

poikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti

kiitämään.

Tyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen

olisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä

vastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia

taidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella

"ytterkanttia," y. m.

Kun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja

kysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. -- Minä en joudu kauan täällä

viipymään ja tulisin halusta kanssasi.

-- Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte,

niin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa

katsella, kun joku oikein hyvin luistelee.

Naima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.

-- Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, -- sanoi Solmia, --

paitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.

Hän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän

aikoi mennä toveriensa kanssa pois.

Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt

Solmian luistelua. -- Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä

ihaillaan, -- virkkoi Naima.

-- Sitä en ensinkään luule, -- sanoi Elsa.

Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia.

Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.

Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin

matkalla.

Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä

ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut

monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli

merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut

häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. -- Jos

silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen

tuonne avaraan maailmaan!

-- Hirveätä aivan! -- huudahti Naima.

-- No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.

-- Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!

-- Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, -- sanoi Solmia, ei se

mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi,

jotka niin kovin häntä kaipaisivat.

-- Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.

-- No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan

niin mainiosti. -- Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: -- Ai, kuinka

tuo tumma on sööti! -- Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen

kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:

-- Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi

söötiksi sanoa.

Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.

He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua

toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen

ja lähtivät kotia.

-- Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima

kävi punaiseksi, -- sanoi Sakki.

-- Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua

arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai

hapan.

-- Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun

palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.

-- En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä

pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti

kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että

minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois

tuon pahan tavan.

He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä

vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti

kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.

-- Minnekkä Jojun jätitte? -- kysyi rehtori.

-- Hän meni vanhempiansa katsomaan.

-- Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? -- kysyi Solmia.

-- Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.

-- Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä

kodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.

-- Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä

menemme.

-- Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo

pitää oppia tuntemaan köyhien elämää.

-- Antaa tytön tulla.

-- Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, --

sanoi Sakki. -- Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: "jos

pääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin

ostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän

elämänsä täällä on kovin kurjaa..."

Juuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.

Eriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt

näyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen:

-- Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt

varmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.

Joju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.

Hetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni

jälkeensä.

-- No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?

-- Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän

huoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä

pyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti

tuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja

töyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa

rehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä

isää.

-- Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se

selittää.

Rehtori meni Eriikan luo. -- Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana

oleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?

-- Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla

suuressa vajassa.

-- Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.

-- Se on aivan epäkunnossa!

-- Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta

vuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia

heille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden

nyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.

Rehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja

jälleen oven takana räyhäämässä.

-- Mitä menoa täällä pidetään?

-- Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.

-- Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää.

Vaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne

ovat.

-- Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.

-- Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan

näitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli

maksettava.

-- Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä

äsken oli?

-- Kasvatti-isä, niin olen.

-- Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...

-- Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä

ollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat.

Aukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!

Ovi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa,

ja suoritti sen heti.

-- Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, -- sanoi hän Matille, joka

näytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa

oikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi

miellyttänyt.

-- Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin

antanut heidän asua, mutta...

-- Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, -- sanoi rehtori. --

Täällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja

ajakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.

Isäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen

vaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen

pakarikammariin.