Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan
Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot
loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia
vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja
loikoili rannassa ankkuroittuina.
Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin
kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän:
Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme
kävelemään.
-- Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun
niin kovin halusin päästä tuonne ulos.
-- Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa
pitemmän aikaa iltapäivällä.
-- Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi
kysellä ja neuvoa meitä.
-- Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä
surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän
vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän
edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi,
etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan
kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti
jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli
vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän
vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin
lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo
loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun
pääset ulos?
-- Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa
tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.
-- Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen
mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma
on kaunis.
-- Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!
-- Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä
kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston
kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä
on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.
-- Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja
kaunista, -- sanoi Sakki.
-- No kummanka mieltä nyt noudatan? -- kysyi rehtori hymyillen.
-- Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, --
kiirehti Sakki sanomaan.
-- Satamasta sinä ehkä et välitä?
-- En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa
jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin
Joju laivoja tarkastelee.
Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.
-- Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?
-- Olen.
-- Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?
-- Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä,
vaikka kuinka korkealle.
-- On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko
aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.
-- En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet.
Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...
-- Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun
kannattavat.
-- Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.
-- Ei, älkää luulko.
He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen
kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.
-- Noh, mastoonko jälleen? -- kysyi eräs merimies.
-- Tottakai, -- vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan
mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas
jälleen.
-- Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua
maalla tarvita, tule pois merelle vain, -- sanoi eräs merimies.
-- Minun täytyy käydä koulua, -- vastasi Joju.
-- Joju, tule pois jo, -- huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen,
mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi,
miten hauskaa oli kiivetä.
-- Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, -- sanoi
Sakki.
-- Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.
-- Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä
kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman
laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu
kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin
taivas ja vesi.
-- Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.
-- Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.
He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi
ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi
leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli
kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.
Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas
etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja
hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden
kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.
Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja
katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena:
Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten
purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea
kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee.
On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas,
näkemään, mitä siellä merien takana on.
-- Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta
ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, -- sanoi Sakki
hymyillen.
-- Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut,
etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?
-- Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla
siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi
tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin
eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen
minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli
siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä
paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia,
Eriika siellä odottaa päivälliselle.
Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä
kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä
tutkintoansa suorittamaan.
Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis
tullut koulupoikia.