-- Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, --
sanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan
postilaukkua.
-- Oletko läksysi lukenut?
-- Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin
ja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä
Helmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.
-- Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan
sinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä
syömään.
Solmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi
iloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi
Manda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa
sokeria, lautasia ja teelusikoita.
Solmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri
Palosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein
joka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin
provastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti
pappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.
Maisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.
-- Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla
tulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua
sytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa.
Näemmehän tässä puolukoita syödä.
Provasti Mäntynen tuli sisälle -- Katsokaapas vain, täällähän on oikein
hauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin
kova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.
-- Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? -- sanoi Solmia.
-- Kuka se Sakki on? -- kysyi maisteri.
-- Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän
pieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän
tuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut
postilaukkuamme kestikievarista tänne.
-- Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.
-- Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.
Solmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään,
nähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi
pieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö
kiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.
-- Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä
posti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä
maalla, -- sanoi pruustinna.
Sillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki
puhalteli punaisiin sormiinsa.
-- Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?
-- Vähän.
-- Lämmittele tässä hellan ääressä. -- Solmia vei laukun sisälle ja
kertoi, miten Sakkia paleli. -- Saanko ottaa hänet kuvakirjojani
katselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin
lämmintä.
-- Kyllä, -- vastasi pruustinna.
-- Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle
lapselle, -- sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. --
Mitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: "Piga Amanda Juslinille
N:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet." -- Lieneekö vain
provastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä,
jakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä:
Dalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa
Brovasti Mäntysen kirjeitä". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin
minulle myös.
-- Näytäppäs, keneltä se on?
-- Langoltani.
-- Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee
sanottavaa...
-- Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari
kirkolla antaa omistajalleen.
Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: -- No
kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin
muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa,
että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on
perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta,
"koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan
Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko
suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on
vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla
kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä
kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on
uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.
Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan
Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli
lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli
kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä
näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja
kumarsi kainosti.
-- No Sakki, -- sanoi provasti, -- tahdotko lakata postilaukkua
kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?
-- Lukemaanko? -- kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä
minä saisin ruveta lukemaan?
-- Muistatko muona-Matin Jojua?
-- Kyllä, hän muutti Helsinkiin.
-- Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja
tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori
valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte
suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin
tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.
-- Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!
Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut
olla sitä ilmaisematta.
Provasti virkkoi vielä: -- Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja
pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta
juttelemaan.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli
pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.
-- Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne
kasvatikseen?
-- Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme
ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En
minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin
suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä
nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt
jo niin menossa että kylläkin.
-- Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.
-- Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan,
ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun
ihmisiin on tullut...
-- Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.
-- No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä
olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju
kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille
milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme
hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.
-- Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon
päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?
-- En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle
vielä, poika on niin kasvannut.
-- Ei, -- sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa
ottamaan, -- veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään
huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.
-- Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni
paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, -- sanoi Siina,
mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.
-- Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä
hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo.
-- Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani,
kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.
-- Sopii se hyvin, -- sanoi Miettinen. -- Kyllä se asia nyt sitte on
päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee
maisteri Palosen kanssa.
-- Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne
minä jätän Paloselle.
-- Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan
haltuun jääkää!
Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa
pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset,
ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat
siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja
ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.
Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa
Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi
äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: -- Sinun pitää syömän
kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä
kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö
vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo
asumaan.
Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa
hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.