VIII.

Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä

määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin,

reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin

iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan

ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut

aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten

poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden

viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui

liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä

myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia

vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli

usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei

milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.

Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi

häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän

huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos

ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon

lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.

Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän

lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.

Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat

poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä

paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja

kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka

vieraaseen maahan on istutettu?

-- Voitko sinä pahoin?

-- En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.

-- Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?

-- Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.

Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta

eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa

Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.

-- No Korppi sinä, mihinkä kiire?

-- Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina

kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme

sitte vähän jutella toistemme kanssa.

-- Oojah, kyllä minulla aikaa on.

-- Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia

lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä

kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa

puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin.

Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.

-- Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä,

tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun

tyhjästä maksavat.

-- Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on

korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä

sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.

-- Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin

paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.

-- Mikä se Sakki on?

-- Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin

oikein hyvä poika.

-- Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?

-- Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.

-- Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.

-- Niin kai on, -- vastasi Joju huoaten.

-- Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.

Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen

vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon

kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen

kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle

hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän

viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut

ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ...

tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi

vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen

tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa

kuiskannut: "mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan

tee", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja

kuuli hänen punahuultensa lausuvan: "kyllä minä luulen, että sinä olet

kelpo poika" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti

kotia.

Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti.

Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja

jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata,

vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle

kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin

aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.

-- Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen

jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras

ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua

raskauttaa.

-- Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi

aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika,

paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.

-- No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä

olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

-- Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.

-- Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo

mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin

silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo

kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee

sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei

viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.

-- Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani.

Jos olisivat kaukana, -- mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä

kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta

juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: "mitä Joju kerran

vääräksi tietää sitä hän ei tee", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste

olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen

menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä

näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.

-- Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas,

kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään,

miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän

sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi

halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen

osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla

ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta

vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka

ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?

-- Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.

-- Noh, siellähän lankoni on provastina.

-- Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.

-- Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta

älä sinne jäämistä tuumaa.

-- Saanko mennä heti?

-- Saat.

-- Kiitoksia!

Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.

-- Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme

kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet

sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko

pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että

hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan.

Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan

kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti

olevan itseään paljoa paremman.

-- No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen

muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan

vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten

kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että

poika semmoiseen pesään jäisi.

-- Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä.

Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen

hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi

yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme

vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän

kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen,

että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n

pitäjästä.

-- Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi

tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia

myöten.

-- Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen

mukaan hänellä on kova lukuhalu.

Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli

Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet

pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja

suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.

Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.