VII.

Joju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja

nyt hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin,

jonne hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.

-- No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?

-- Jo, tässä nyt on loput.

-- Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?

Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: -- En minä tiedä, ei siellä metsässä,

jossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.

-- Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein

sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä.

Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet

ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei

miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on

velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla

rehellisenä.

-- Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?

-- Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä

ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.

-- Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.

-- Eikö isäsi elä?

-- Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä

monta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin

minun tähteni.

-- Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan.

Mennään nyt oitis.

Mellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin,

missä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen.

Asukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos

jonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin

höysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut

jakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas,

kaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika

oli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen

tielleen.

-- Kuka täällä on isäntänä? -- kysyi rehtori.

-- Minunhan tämä asunto on, -- vastasi Matti.

-- Noh, mitäs nyt, onko tuo poika nulikka tehnyt mitään pahaa, vai mitä?

-- kysyi Miina.

-- Ei suinkaan, teillä on kelpo poika. Olen sattumalta tullut häntä

tuntemaan ja tulin juuri kysymään, antaisitteko hänet minulle

kasvatiksi. Minusta teidän täällä on vaikea saada hänestä kelpo miestä.

Metsässä maalla, jossa ennen olette asuneet, ei hän ole pahuutta

oppinut, mutta täällä on vilkasta lasta vaikeampi varjella

kaikenlaisista sielun ja ruumiin vihollisista.

-- Eikö herra asu täällä? -- kysyi Miina.

-- Asun, mutta minulla on hiljainen, avara koti, jossa ei ole

tämänlaista liikettä kuin täällä.

-- Menköön vain poika, mitäpä hän täälläkään paljon kokoon saa, tuskin

ruokansa ansaitsee noilla sanomalehdillä, ja vaatteet ovat kokonaan

minun hankittavanani.

-- Mutta hänen tulee sitten kokonaan erkaantua tästä kodista ja näistä

seuroista...

-- Kukas herra sitten on, joka poikamme ottaa? -- kysyi isä.

-- Suokaa anteeksi, etten sitä muistanut ilmoittaa. Olen rehtori

Mellilä, talon-omistaja tässä kaupungissa.

-- Kyllähän poikamme rehtorista on puhunut, vaikka minä en tuntenut.

Aikooko rehtori ruveta häntä kouluttamaan?

-- Aion.

-- Papiksi vai opettajaksiko?

-- Sitä en vielä voi tietää; miksikä hänellä taipumusta on.

-- Mene sinä vain, jos sinua haluttaa, -- sanoi Matti, kai maar se paras

on.

-- Pue parhaat risat yllesi, ennen kuin menet. Ainoa tuo meidän on,

mutta eipä tahdo saada senkään vertaa kokoon, että hänelle kasvatusta

saisi. Ja viitsivätkö ne sitten lukea, tuommoiset, kadulla vain

tahdotaan olla. Ikävä poika pahaa sentään tulee, kun vuode tuolla

nurkassa on tyhjänä.

-- Tottele aina rehtoria, muista se, -- virkkoi Matti. Kurittakaa vain

hyvästi, kyllä häntä kotonakin on kuritettu.

-- Kyllä, Jumala nähköön mutta paljo sitä tarvitaankin, ennenkuin

lapsesta paha sisu saadaan pois.

-- Minä toivon, että tulemme hyvin toimeen Jojun kanssa, hän näyttää

järkevältä lapselta. Ehkäpä kovuutta jo on tarpeeksi käytetty, kentiesi

saatamme nyt paremmin tulla rakkaudella toimeen. Hyvästi! Kyllä annamme

pojasta jonkun ajan perästä tietoja.

Rehtori läksi, ja Joju seurasi häntä.

Aamiaispöytä oli katettuna, kun rehtori pikku seuralaisensa kanssa tuli

kotia.

Eriika neiti tuli heitä vastaan. Hän katseli tarkkaan nuorta tulokasta

silmiin ja virkkoi sitten veljelleen ruotsiksi: -- Pojken har vackra,

ärliga fönster, han ser snäll ut. -- Sitten hän poikaan kääntyen sanoi:

-- No tervetultuasi tänne meidän vanhojen kotiin, koeta nyt tulla meille

pieneksi auringonsäteeksi, minä tarkoitan, koeta olla nöyrä ja avulias

meitä kohtaan. Hyväntahtoisuus ja avuliaisuus lämmittää vanhoja. Kyllä

me sitten taas puolestamme sinua hyvänä pidämme. Mutta tuleppa nyt

aamiaiselle! Sinun on varmaankin nälkä.

-- Ehkäpä ruoka maistuu paremmalta, jos hän nyt ensin saa syödä Leenan

kanssa, siksi kunnes paremmin tutustumme.

-- Ehkä niin on paras, -- sanoi Eriika ja huusi Leenaa näyttämään

pojalle huoneita.

Sisarukset istuivat aamiaiselle, ja Leena näytti sillä välin huoneita

Jojulle.

-- Tuossa on suuri vastaan-otto-sali.

-- Hih, täälläpä oikein kaikuu, hah, kuulkaapas!

-- Ei herrasväki täällä oleskele juuri muuten, paitsi kun rehtorilla on

suuri vastaan-otto.

-- Kyllä ymmärrän, kun kaikki koululaiset tulevat tänne.

-- Ei, ei meidän rehtori enään koulussa ole.

-- Onko hän viralta pantu?

-- He ei ikään, mutta rikas kun on, niin mitäpä hän siellä viitsisi

pahojen poikien kanssa tepastella ja väsyttää itseänsä. Hän tahtoo

täällä viettää rauhallista elämää kodissaan. Mutta kun rehtorin

syntymäpäivänä tulee vieraita, niin silloin ovat tässä salissa. Tuossa

on keisarin ja keisarinnan kuvat.

-- Kyllä tunnen, suutarin Sakin kodissa ne myöskin olivat seinällä.

Olivat ottaneet ne Kyläkirjaston kuvalehdestä, mutta ei ne niin komeat

olleet kuin nämät.

-- Tuossa on rehtorin huone.

-- Ja noin paljo kirjoja, aina lattiasta kattoon asti!

-- Niin, näes, ne kirjat on rehtori kaikki lukenut. Noin paljo täytyy

lukea, ennenkuin rehtoriksi pääsee. Mutta hän onkin, tää meidän rehtori,

erinomaisen oppinut mies.

-- Kutka nuot äijät tuolla seinällä ovat?

-- Tuo tuossa kuuluu olevan suuri runoilija Topelius.

-- Ohoh, sekö se on! Kyllä minä hänen tiedän, joka on tehnyt Maamme

kirjan.

-- Mitä sinä siitä tiedät?

-- Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö

Sakistakin joskus tuommoinen kuva...

-- Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on?

-- Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä

olikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain

halutti. Mikä tuo toinen on?

-- Se on Lönnrot.

-- No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.

-- Mennään nyt katsomaan omaa huonettasi, se on sellainen pieni kammio

siellä ruokasalin vieressä. Katso, tässä se nyt on.

-- Minun huoneeni! oikeinko totta?

-- Niin, jos olet tottelevainen ja siivo, tietysti, sillä ei rehtori

muuten anna sinun olla täällä.

-- Onpa täällä koulukirjojakin.

-- Niin, kai maar rehtori rupeaa sinua opettamaan.

-- No lapsi kulta, tuleppas nyt aamiaiselle, kyllä sinun jo nälkä on, --

sanoi Eriika, joka pelkäsi pojan nälissään olevan, kun hän ei heti

päässyt ruokapöydän ääreen.

Joju oli nyt tutustunut joka huoneeseen ja jokaiseen henkilöön ja

saavuttanut heidän suosionsa. Yksi ainoa olento löytyi kuitenkin, joka

ei vielä ollut hänen näköpiiriinsä tullut, ja se oli Eriika neidin

vanha, rakas, harmaa Mikko kissa. Mutta iltapäivällä kun vanhan tavan

mukaan juotiin kahvia Eriikan huoneessa, makasi Mikko makeassa unessaan

emäntänsä pehmeällä sohvalla. Jojun suuret, vilkkaat silmät

havaitsivatkin heti tuon muhkean kotieläimen, joka makasi siinä ikään

kuin suuri harmaa käärö. Poika läheni ja silitteli sitä ystävällisesti,

mutta kissa kehräsi vain eikä liikahtanutkaan. Poika sanoi "kis',

kis'," mutta se vain veti untaan. Nyt ei Joju enään malttanut mieltään,

vaan nipisti kissaa hännästä. Mutta tästäkös elämä syntyi! Kissa

maukahti pahasti ja kynsäisi Jojua, joka taas vuorostaan huudahti: --

Kissa sinä! -- ja paiskasi sen lattialle.

Eriika neiti punastui korviaan myöten; hänen tyyni verensä joutui

liikkeelle. -- Poika, kuules, mitä teit kissalleni? -- kysyi hän niin

ankaralla äänellä, kuin hänen lempeälle luonnollensa mahdollista oli.

-- Viskasin sen menemään. Se on ilkeä kissa, kynsäisi tuolla tapaa.

-- Mutta jotakin sinä hänelle ensin teit, ei hän koske kehenkään, paitsi

jos hänen täytyy itseään puolustaa.

-- En minäkään olisi siihen koskenut, mutta kun se vetelys oli niin

laiska ja unelias, ettei kuullut, vaikka kuinka olisin huutanut, niin

vähän nipistin sitä hännästä vain.

-- Saat sitten syyttää itseäsi. Toiste, sinun pitää se muistaman, et saa

tehdä Mikolle pahaa. Ei saa milloinkaan kiusata syyttömiä eläviä; minä

sitä paitsi pidän Mikosta, ja sinä pahoitat minun mieleni, jos teet

sille pahaa, ja minä toivon, että sinä olet kiltti poika, etkä tahdo

mieltäni pahoittaa. Mutta tuleppa tänne, panen vähän eaudecolognea

noitten raamujen päälle, että paranevat.

-- Ei siihen mitään tarvitse panna, vähät minä tuonmoisista raamuista

välitän. Kyllä ne pian paranevat.

-- Tule nyt silittämään Mikkoa, niin tulette hyviksi ystäviksi.

Joju läheni, mutta kissa nosti selkäkarvansa pystyyn; vaan kun Eriika

otti lemmikkinsä syliinsä, sai Joju vihdoin sitä silittää, ja pian

joutui koko kahakka unohduksiin.