VI.

Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori

Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo

aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli

varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen

eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä

miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee

työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut

tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana,

mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään;

hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt

vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat

yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa,

ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin

hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla

kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon

hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä

sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle

hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita

hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita,

mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi

olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan

hänen vanhoilla päivillään.

Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui

Mellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä

tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi

sisko nyt kysyikin:

-- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin

johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä

meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.

-- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt.

Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että

ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.

-- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet,

mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan,

miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin

turhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta

seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen,

kun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli

vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo

viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti

kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en

ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan

kaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen,

kun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä

lukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti

tiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?

-- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan

itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?

-- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin

kurikkaita.

-- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä

auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi

kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille

sanomalehtiäkin.

-- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?

-- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli

naurahtaen.

-- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei

millään ehdolla!

-- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja

vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat,

saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin

jaksaisi.

-- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko

sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?

-- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja

hän miellyttää minua erittäin.

-- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...

-- Miau, miau, -- kuului oven takaa.

-- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni

aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se

poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin

vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt

tuollaisen tuuman pani?

-- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun

kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.

-- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...

-- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi.

Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen

todeksi havainnutkin.

-- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.

-- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee.

Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.

-- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan

talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon

enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun

valtani alla.

-- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta

taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä,

niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin

siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen

ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän

ovat mitä parhaimpia ystäviä.

-- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän

muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?

-- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo

tullakaan...

Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.

Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja

Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.

-- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle

aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa

mainita, mitä olen päättänyt.

-- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena

makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.

Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen

olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa.

Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on

kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.

Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja

viemään ne kyökkiin.

-- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta

Leenalle.

-- Minäkö?

-- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu

niin hyvältä näin ruoan päälle.

Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi

alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen

jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha

häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli

mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.

-- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto

oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa

kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa

yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.

-- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa,

ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, --

lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.

-- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä

palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.

-- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista

se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi,

mutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia

hoitelemaan.

-- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän

panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.

-- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole

ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin

vastuksia ja vaivoja syntyy.

-- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan

kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan

sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja

auttaa siinä, missä voin.

-- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää,

mikä paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.

Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut

asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia

vastaan.

Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan

muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset

toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.

Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli

etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat

tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti

etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä

sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään

Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.

Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä

nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia

oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi,

kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi

suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat

punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.

-- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?

Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli

vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään

oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.

Joju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä

lisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä

vaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut

hänelle selkään. -- Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja taoin

häntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit

tulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille "korjatkaa pois

tuo poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli".

Ja sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat

kyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt

selittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin;

mutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa,

että olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi

ottaa miehestä selkoa.

-- Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?

-- Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut,

sekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt

palkatta myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä

eivät usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, -- sanoi poika ja

rupesi taas itkemään.

He olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. -- Kuules, -- sanoi

rehtori, -- sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan

sinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen

maksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä

niin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä

ahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!