Soapi tyhjän pyytämätäk;
kovan onnen ostamatak.
Myöhistynyt on tämä Toinenkin Otavan Osa -- ei kirjan painamisessa;
mutta ulos-antamisessa. Niin kuin jo nähtiin monesta kohin 1:sessä
Osassa, niin oli tästä Toisestakin jo v. 1828 painettu 16 arkkia; mutta
monet esteet ja vastukset ovat siitten hänet seisauttaneet, ja --
viivyttäneet hänen julistamista.
Voan koska Peällentarjojat, enin osaltaan, eivät ouk vieläkään
käsittäneet Ensimmäisen Osan, niin tahon minä tässä ensin ilmoittoo
syyn tähän viipymiseen, ja tehä tiliä minun käytöksistäin.
Niin kuin luetaan Esipuheessa 1:sen Osan XXXIII:lla puoliskolla, niin
oli kirja painettu jo syksyilä v. 1828; mutta kuviin-moaluuttaminen
viivytti minut vielä vuosikauen. Kesällä v. 1829 siotin minä muutamia
heitä, ja lähetin Suomeen, mutta usseempia en tahtona lähettää,
ennenkuin ennättivät tulla mielentutkinnolta (af Censuren) luetuiksi,
koiteltuiksi ja peästätyiksi. Tätä tehtiin syksyllä samana vuonna.
Mutta silloin tuli mullen jo heri myöhään, sinä syyssä, lähettää heitä,
merta myöten, Suomeen. Keväillä v. 1830 oisin tätä tehnyt, jollon mulla
oli moalattuita kuvia 9000, Peälletarjojoihen tarpeeksi, (ehken vielä
silloinkaan ollut ennättänyt soaha heitä ostajoihenkin varaksi); mutta
nyt kielsivät minua yksi ja toinen tätä tekemästä, ennen kuin ennätin
yht-aikoa soaha kaikkia lähettäneeksi. Sanoivatten: "Mitäs sä laitat
yhällen, eikä toisellen? Kuin ovat jo outtaneet vuosikauet, niin
outtanoovat vielä jonkun kuukauenkin; ja paremminpa tuo käypi
kauppakin, urakalta kuin vähittellen." Tätä selittivät minullen niin
monella tavalla, että minäkin viimen siihen myötistyin, ja omaksi
vahinkoksein nouatin heijän mieltä. Heijän puheella viivytin kirjoin
lähettämistä Suomeen syksyhyn, toivoin siihen soavain kaikkia näitä
kuvia valmiiksi. Tehäksöin tätä oikeen kättä mahtain, muutin minä
kesäksi kaupunnista moallen, _Kolbotten_ mainittavaan Herrashoviin,
puolta peninkuormoa kaupunista, itäisehen; ja otin myöteini niitä
kuvia, tauluja ja soittoja, jotka oli kirjaan kuuluvia. Mutta meille ei
ouk aina luotu toteen käyvä aivotuksemmo; ja tulen-turmiot, jotka jo
monestin ovat hävittäneet meijän kirjalaitoksiamme, eivät olleet
vieläkään soaneet kylläkseen.
Elo-kuun 29:nä päivänä, juuri Jumalan-palveluksen aikana, palo tämä
kaunis Herras-kartano, hirmuisella tuli-palolla, poroksi; joka tapahtui
niin rutosti että ne ainokkaiset kahet kotona-olevaiset Rouas-väet
olivatten vähältään tulessa tukehtumassa. Minäkin en sattuna silloin
olla kotona; olin männyt Erstavikiin kirkollen, puolen peninkuorman
peähän. Kotiin tultuani ei ollut eneän niin hitua jälellä, kaikista
minun kirjoista, paperista, voatteista ja huoneen-kaluista. Minun
pyssyt ja koiratkin -- kaikki mäni sen tulimmaiseen tuhkaan.[1] Ihmiset
olivat kaikki kirkossa, ja ne pari vaimolliset henket, jotka
hätä-päisin peäsivätten tulen leimauksesta, eivät olleet hyvät mitään
pelastamaan alimmaisestakan salvoksesta, satikka ylimmäisestä, kussa
minä asuskelin.
Minä en tässä puhuk vahinkostani rahallisessa tarkoituksessa, eikä
myöskään kirjallisessa, sillä sitä ei arvak toinen kuitenkaan. --
Ainoasti mitä Otavaan kuuluu, niin paloi tässä kaikki hänen
tarpeitansa, joista oli moalattuitakin kuvia kolmalta toista kymmentä
tuhatta kappaletta, joihen moaluuttamisessa oli ollut mullen työtä
kahen vuuen.
Siinämä seisoin tyhjän käsin, ja seisoisin vielä nytkin, ellei oisi
auttanut Jumala, ajan kunkin katkaisunna. Nämät vahinkot seisahtivat
minua, voan eivät kuitenkaan olleet hyvät pois-luovuttoo minua, näistä
kielen-harjoituksista. Huovaahan variskin vastatuuleen! mies voittaa
vahinkonsa. Sillä eivät minuakaan vastukset voittaneet; minä voitin
vastuksia.
Minä olin näissä vehkeissä ei ainoastaan kuluttanut rahani, ja
mänettänyt aikani; mutta olin myös velkauntunut siinä toivossa,
soavani, kirjoin ulosannettua, tarpehekseni, sekä velkoin maksamiseksi
että Toisenkin Osan lunastamiseksi. Tyhjäksi kävi tämä toivoni, ja
aikomukseini hajoisivat kuin akanat tuuleen. Työtä ja tointa ei minussa
puuttuna, ainoasti varoa -- uusiin kustannoksiin. Jos oisin mistä
soanut kirjan-kustentajata, eli jos josta kusta oisin soanut rahoja
lainataksein, tähän tarpeisehen, niin asia oisi ollut välleen autettu.
Mutta tätä ei ollut minun toivoamistakaan, koska nekin joilla oli multa
soamista, eivät nyt antaneet aikoakaan, tämän onnettoman palon tähen,
voan kilvoittain kiistelivät valmista tahtomaan, kuhik luulessaan
soavasek ennakon. Mitkä mulla oli ystäviä ja tuttuja, olivatten jo
ennen minua rahoittaneet. Nekin oli varattomia enin osaltaan, ja
tarvihtivat ite omansa, enkä nyt ollut hyvä heitäkään suorittamaan.
Monikin joka oli ollut ystävänä olevoinaan, muuttui vaarassa
tois-karvaiseksi. Niiinpä sanotaankin: "autuasta hyvään aikaan
siunataan; vaivasta pahaan aikaan kirotaan".
Minä kirjutin sinne tänne, sekä Suomeen että muuannek, tästä
ahistuksestain, soahaksein kirjankustentajata; mutta ei yksikään siihen
ruvena. Jos oisi ollut puhe muka viinan-kaupasta eli ostosta
ketu-nahkoin, tahi muusta seittysestä. Silloin oisi ehkä löytynyt
rahoja vähä kullaik; mutta Suomalaisiin kirjoin, ei ollut yhönkään
heijän uskaltamista.
Näissä muka neuoissa, ja huoleessain omasta henkestäin, mäni toas kaksi
aastaikoa minulta hukkaan, ja olen sillä välillä tuskin voinut vältteä
maksun-luopumusta (cession); jota monikin minun siassa oisi tehnyt,
mielelläänkin -- lailisella perustoksella. Mutta tällä tavattomalla
tavalla en tahtona muitakaan saattaa vahinkoon, satikka tuttavia ja
heitä jotka ovat kehoittaneet kielen harjoittamistamme.
Viimeisellä sain minä tok' nuoren Muona-Kauppiaan tässä Tukhulmissa
auttamaan minua näissä aikeissa, rahan-lainuulla, josta minun tuloo
häntä ei ainoastaan kiittee, sekä omasta puolestain että
Peälletarjojoihen, mutta myöskin kunnioittoo, koska hään, joka oli ihko
Ruohtalainen, otti sitä tehäkseen, jota ei yksikään Suomalainen oisi
tehnyt, voitoksi kielellemme.[2] Herra _And. Gust. Enblomin_
rahan-tarjoolla olen minä toas ruenut työskentelemään näissä kielen
kokeissa; ilman hänetäk oisitten outtaneet, tiesi hänet -- miten kauan.
Niitä _tauluja_ ja _soitto-lehtiä_, ensimmäiseen Osaan, jotka paloivat
multa, olen jo uuestaan toimittanut; mutta _kuvat_ en ouk vielä
siittenkään soanut valmiiksi. Heihin voaitaan ei ainoastaan rahoa,
mutta myös aikoakin, ellen toisella moaluuttaisin heijät, jolloin
maksaisivat, ainoasti moaluuttamisen-palkassa, vähinnik 1,000 Riksiä
Pankossa (luettu 4 killinkiä kappaleesta); kuitenkin lupaan minä
heitäkin aikoamyöten toimittoo, sillä eholla, että otatten nyt kirjan,
siltään; muuten minä en soatak sitä luvata.[3]
Olkoon tämä sanottu Ensimmäisestä Osasta, ja hänen viipymisestä.
Tämän Toisenkin Osan oisin minä mielelläänkin tehnyt, ko'oltan että
näöltään, ensimmäisen mukaan; voan ei annak vara myöten. Minun on sen
tähen täytynnä katkaista hänet kahtiaan. Soitot ja kuvat, mitk'eivät
tässä löyvyk, liitetään jälkimmäiseen puoleen.[4]
Mitä hinnasta tuloo sanottavaksi[5] niin tahon muistuttoo: jos mulla
oli ennen vara ilman maksutak Peällentarjojoillen, ikeän kuin kaupan
peälliseksi, toimittoo näitä kuvia ja soittoja, kirjan kaunistukseksi,
niin ovat asian laijat nyt toisellaiset. Tätä arvaapi jokainen: eikä
taijak yksikään multa voatia joutavia kustannuksia, toisen tähen.
Sitävastoin oisi monelle ehkä syytä toivoa, kieleni enemmin
harjauntunneen tässä Osassa, ja puhistunneen niistä virheistä, jotka
löytynnöön ensimmäisessä.[6] Mutta koska tätä synnytettiin yht'aikoa
kuin toistakin, niin tuli samallaiseksi arvoltaankin, ilman mitään
kielellistä vointumista. Vähä ennen kirjan lopettua on Suomesta
laitettu, Otavaan pantaviksi, muutamia somasti tehtyjä lauluja, jota
kiitoksella mainitaan, ja toivotaan tämän Suomalaisen _Kallion_ vielä
vastakin päin toimittavan tähän käsitekojansa; muiden kehoitukseksi ja
yllytykseksi.
Viimeksi tuloo minun tässäkin ilmoittoa syyn, minkätähen ne toiset
multa jo vuonna 1825 päällelarjotettaviksi nimitetyt kirjat,
eivät vielä ouk ulos annettu.[7] Minun varattamuus heijän
painokustantamisessa on ollut mullen esteheksi. Luulin muka,
peällenkirjuttamisella, soavani tarpeheksein heijän painattamiseksi;
mutta ne heistä ko'otut rahat eivät yltyneet -- ei kymmenekseenkään.
Minä panin heijät sen tähen Otavaan, tein häntä isommaksi, toivossani
hänen osteltua soavani varoa, näihen painattamiseksi; mutta valkia teki
vahinkon. Kuitenkin kirjat joutua pitää, jos suinkin elän, ja neuot
muuten maksaa. Tästäpä minä nytkin neuotittelen.
Tukhulmissa, Juhannus alus-viikolla, vuonna 1832.
_C. A. Gottlund_.