VELJEKSET.

Mauno Pohjola asteli nopein askelin pitkin katukäytävää. Hän oli

levoton ja pahalla tuulella. Sydänyö oli jo käsissä eikä Erkkiä

kuulunut kotiin.

Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö

Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt

kotiin ainettaan valmistamaan.

Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen

ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he

luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli

ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se.

Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin,

jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.

-- Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. -- Kunpa nyt vain

ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään,

silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. -- Hanna,

jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt

koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.

Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti

Nikolainkatua myöten.

Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli

suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.

Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan

huutaen: -- Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.

-- Kuka?

-- Poliisi! Joudu, Mauno, tässä on hätä käsissä!

-- Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin,

vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista

nopeammin.

Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen,

oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis

juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta

helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän

kohotti pillin suulleen, vihelsi.

-- Pian, pian! Kiivetään tuosta teurastajan aidan yli.

Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan

ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä

paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten

Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle,

tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat

vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat

Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun

kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän

ohitseen Elisabetinkadulle päin.

-- Vähälläpä olimme suistua hänen syliinsä, nauroi Erkki.

Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa

huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:

-- Mitä te teitte?

-- Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi

Erkki väkinäisesti. -- Ja siitäkös mellakka syntyi!

Mauno säikähti. -- Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia

teille? sanoi hän ankarasti.

-- Kaikkea vielä, älä nyt taas ole niin juhlallinen, herra maisteri.

-- Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina

Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.

-- Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi.

-- Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.

Näin sanoen hän heittäytyi vaatteet yllä vuoteelleen ja käänsi selkänsä

Maunolle.

-- Erkki, riisuhan toki, sanoi Mauno. Mutta Erkki ei vastannut. Mauno

tarttui hänen käteensä nostaakseen hänet ylös, mutta säikähtyi. Käsi

oli tulikuuma, hän katseli tarkemmin Erkkiä, tuollaisena hän ei vielä

koskaan ollut veljeään nähnyt. Posket punoittivat, hengitys oli

epätasaista, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli niissä sekava katse.

Mauno sai hänet töin tuskin riisutuksi ja kömpi sitten alakuloisena

itse peitteen alle. Uni väisti hänen vuodettaan. Hän aavisti pahoja;

jos pojat todellakin olivat särkeneet palokellon, koituisi siitä

varmaankin ikävyyksiä. Rehtori oli hyvin ankara. Katkerasti moitti

Mauno taaskin itseään siitä, että oli jättänyt Erkin yksin huonojen

toverien joukkoon. Hän ajatteli vanhempiaan, joiden erityinen ylpeys

Erkki aina oli ollut. Mauno, joka oli juro käytökseltään ja mitätön

ulkomuodoltaan, oli aina saanut olla vähän kuin lapsipuolen asemassa.

Sukulaiset, ystävät, opettajat, koulutoverit, kaikki suosivat Erkkiä

enemmän. Ja Mauno myönsi, että Erkki ansaitsikin tämän rakkauden. Hän

oli päivän poika, iloinen, kaunis, älykäs, ystävällinen ja avulias

kaikkia kohtaan. Vain aniharva tunsi ja tiesi hänen varjopuolensa,

hänen luonteenheikkoutensa, ajattelemattomuutensa ja turhamaisuutensa.

Mauno hymyili surumielisesti pimeässä. Hän sai usein vanhemmiltaankin

kuulla moitteita siitä, että oli kateellinen veljelleen. Ja kuitenkin

hän rakasti veljeään -- kenties juuri hänen vikojensa tähden. Jos

Erkki olisi ollut lujaluonteinen ja vakava, ei Mauno varmaankaan olisi

pitänyt hänestä samalla lailla kuin nyt tietäessään, että veljen heikko

luonne tarvitsi hänen tukeaan. Tuntui kyllä katkeralta, kun vanhemmat

aina ja joka paikassa asettivat Erkin hänelle esimerkiksi ja suosivat

häntä vanhemman veljen kustannuksella. Erkkikin laski usein pilaa

kömpelöstä ja jurosta veljestään, mutta ylimalkaan oli veljesten suhde

hyvä ja vilpitön.

Vasta aamuyöstä Mauno vaipui levottomaan uneen ja heräsi niin myöhään,

että töintuskin ennätti kouluun. Erkki liikehti rauhattomasti

vuoteellaan.

Mauno koetti saada häntä jalkeille. Erkki nousi haluttomana ja puki

veltosti ylleen. Alakuloisina ja äänettöminä veljekset riensivät

kouluun. -- -- --

-- No nyt normaalilyseolaiset ovat keittäneet itselleen aika liemen,

nauroi Aksel vahingoniloisesti päivällispöydässä.

-- Mitä he ovat tehneet? kysyi Elsa heti.

-- Ovat särkeneet palokellon ja saaneet palokunnan liikkeelle. Kun

poliisit saapuivat paikalle, pötkivät he pakoon, mutta kyllä heidät

vielä kiinni saadaan, se on varma.

-- Mistä tiedät, että ne olivat narmaalilyseolaisia? kysyi Kaarina.

-- Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut

leviävät.

-- Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän

vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään.

Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan

aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen

levollisesti:

-- Anteeksi, sanoi hän, -- olen niin hajamielinen, Erkki on pahoin

voipa.

-- Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset

kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.

Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen

astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.

-- Miten jaksat? kysyi Mauno levottomasti.

-- Päätäni ja niskaani pakottaa kauheasti, ja vilustaa niin.

Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. --

Saako tulla katsomaan Erkkiä?

-- Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei

kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla

hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.

-- Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. --

Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.

Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi

osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti

oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.

Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti

päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.

Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: -- Kuuluuko mitään

erinomaista.

-- Eipä juuri, vastasi Mauno vältellen.

-- Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan

koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. -- Tiedäthän,

että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut

erotetaan, kuolen mieluummin.

Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi

veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä

koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli

näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja

kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori

synkkänä sanonut:

-- Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon

särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena

yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?

-- En, oli Mauno rohkeasti vastannut.

-- Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori

kuivasti sanonut.

Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen

tiukasti ja sanonut:

-- Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla

totuuden.

Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa

Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt

muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei

epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno

hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin,

joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi,

oli lääkäri sanonut.

Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt

levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä

katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli

kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista

ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.

Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin

kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.

-- Onko muistikirja todella sinun, Pohjola?

-- On.

-- Olitko liikkeellä viime keskiviikkona kello yhden aikaan yöllä?

-- Olin.

-- Tunnustatko siis olleesi mukana, kun palokello särjettiin?

-- En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti

antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta

kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi

pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla

on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan

rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.

-- Tunnustatko itsesi syylliseksi? kuului toistamiseen rehtorin kova

ääni.

Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän

välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti

huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen

vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin

kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan

pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.

-- En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä

tavalla, sanoi hän kylmästi. -- Huomenna saat kuulla opettajakunnan

päätöksen asiasta.

Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden

sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui

ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta

-- kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää.

Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli

kulkenut aina Eläintarhaan asti.

-- Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti,

joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin,

oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä

ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat

alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman

surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.

Jos Erkki kuolee, ei kukaan voi sanoa hänestä pahaa sanaa, ajatteli hän.

Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio --

kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.

Isä hymähti katkerasti. -- Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi,

nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian

masentunut jaksaakseen toruakaan.

Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. -- Hyvä, ettei Erkki saanut tätä

tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.

Mauno puristi huulensa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

-- Uppiniskainen vielä lisäksi, mutisi isä. Päätettiin, että Mauno

heti matkustaisi kotiin maalle. Jos Erkin tila niin vaati, lupasi isä

sähköttää hänelle.

Vaikea oli Maunosta lähteä pois sairaan veljensä luota, mutta olo

Helsingissä oli sekin sietämätöntä. Heinoset, Sissiä lukuunottamatta,

kohtelivat häntä halveksivasti, Kaarina vältti häntä silminnähtävästi.

Iris sitävastoin sanoi rohkeasti kaikkien kuullen, että hänestä olivat

opettajat pikkumaisia ja typeriä, kun tuommoisen pikku kepposen vuoksi

viitsivät karkoittaa koulusta kelpo pojan.

-- Tietysti, sanoi Ester halveksivasti kohottaen olkapäitään, --

sinusta on kaikki, mikä sotii hyviä tapoja ja järjestystä vastaan, vain

"pikku seikkoja".

Illalla ennen Maunon lähtöä hiipi Kaarina hänen huoneeseensa

itkettynein silmin.

-- Voinko auttaa sinua pakkauksessa? kysyi hän arasti.

-- Et, vastasi Mauno lyhyesti. Kaarinan välttelevä käytös oli loukannut

häntä syvästi. Mutta Kaarina ei lähtenyt. Hän ryhtyi muitta mutkitta

työhön, Maunon ei auttanut vastustaa.

-- Voi, Mauno, sanoi Kaarina äkkiä, kuinka surulliseksi kaikki on

muuttunut. Hanna poissa. Erkki sairaalassa ja sinä --. Kyyneleet

tukahduttivat hänen äänensä. -- Kuinka uskallan kirjoittaa Hannalle

tästä kaikesta, hän on niin heikko!

-- Niin, Hanna, puhkesi Mauno melkein rajusti sanomaan. Jos Hanna olisi

ollut täällä, olisi kaikki toisin. Silloin ei Erkki olisikaan. -- Hän

puraisi huultaan ja lensi tulipunaiseksi. Kaarinalta putosi käsistä

kirja, jota hän juuri oli panemassa matkakoriin, ja hän tuijotti

Maunoon. Miksi hän näin hämmentyi? Koko tilanne selvisi hänelle äkkiä.

Hän tarttui Maunon käsivarteen ja tuijotti häneen kiinteästi.

-- Mauno, mitä tarkoitat?

Mauno väisti hänen katsettaan, mutta Kaarina jatkoi kiihkeästi. -- Se

oli Erkki, eikä totta, se oli Erkki? Voi, olisihan minun pitänyt se

heti arvata.

-- Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno

hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa.

-- Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.

Mutta Kaarina kietoi käsivartensa Maunon kaulaan ja itki.

-- Sinä rakas, uljas Mauno.

-- Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi,

mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku,

joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.

* * * * *

Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki

makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi

kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan

päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille

jutuille koulusta.

-- Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, -- olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei

Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista

pelätä, lisäsi hän katkerasti.

Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi

hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen

niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.

-- Ei suinkaan hän vain ole sairas? kysyi hän levottomasti.

-- Ei, ei, mutta hän -- hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on

poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.

-- Älä hassuttele, Maunolla hammastauti? Maunolla, jolla on hampaat

kuin karhulla. Kuule, Yrjö, minä näen selvästi, että sinä salaat

jotain minulta. Ja se kiihoittaa minua, voin saada kuumeen, lisäsi hän

viekkaasti, -- ja sitten tulen uudestaan sairaaksi, ja se on sinun

syysi.

Yrjö pelästyi, häntä oli hyvin varoitettu kiihoittamasta Erkkiä.

-- Mutta jos minä kerron, kiihoitut ehkä vielä enemmän, sanoi hän

avuttomana.

-- Ahaa, siinä piilee siis kuitenkin jotain, sano se heti. Tunnen jo

kuumeen nousevan.

Yrjö oli onneton, kääntelihe, vääntelihe istuimellaan, mutta Erkki oli

järkähtämätön. -- No, se on tuon onnettoman palokellojutun tähden,

mutisi hän viimein.

-- Palokellojutun, mitä Maunolla on sen kanssa tekemistä? Erkki oli

kohonnut istumaan ja katseli palavin silmin Yrjöä.

Epäröiden Yrjö alkoi kertoa. Erkin poskille kohosi punaiset täplät, ja

hän hengitti kiivaasti.

-- Mutta Maunohan on viaton, sopersi hän vaivoin.

Yrjö säikähti Erkin kuumeista olentoa.

-- Kas niin, vaikeroi hän, -- nyt sinä kuitenkin saat kuumeen. Voi,

voi, että minä ollenkaan tulin. Lähden nyt, että pääset rauhoittumaan.

Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän

mutisi: -- Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.

Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti

kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä

pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä

otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen

levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy

oli vapaa -- hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen.

Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi

istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.

Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan

vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.

Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui

Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.

-- Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui

askeleen rehtoria kohti.

-- Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki

luonnottomaksi. -- Mauno on viaton, -- minä särjin palokellon.

Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle

rehtorin jalkoihin. -- -- --

Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun

lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat

kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä,

sanoen:

-- Sinä olet jo saanut kestää kovan koettelemuksen. Rohkeutta, poikani.

Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin

päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan

kätensä. Kiitos, veikko!

Enempää ei puhuttu, Erkki tiesi, ettei Mauno pitänyt koreista sanoista.

Mauno kertoi käynnistään rehtorin luona.

-- Oikeastaan, oli hän sanonut tuimalla tavallaan, pitäisi sinun saada

rangaistus petoksesta, mutta -- ja hän niisti kuuluvasti nenäänsä --

tällä kertaa saat anteeksi, sillä jos oikein muistan, et sinä suoraan

myöntänytkään olevasi syyllinen. Ja Erkkiä emme enää rankaise, se on

opettajakunnan yhteinen päätös. Asia olkoon unohdettu. Olethan sinä jo

kärsinyt rangaistusajasta puolet.

-- Entä pojat? kysyi Erkki levottomasti. -- Tyydyttikö päätös heidän

oikeudentuntoaan? Viatonhan oli kärsinyt syyllisen edestä.

-- Rehtori puhui heille rukouksessa ja kysyi, eivätkö he olleet hänen

kanssaan samaa mieltä meidän suhteemme. Pojat hurrasivat ja ulvoivat

niin, että sali tärisi. Saat uskoa, että rehtori nyt taas on korkeassa

kurssissa.

Erkki hymyili. -- Voi, Mauno, kyllä minä nyt pian olen aivan

voimissani. On hirveän hauska taas päästä kouluun ja vetää sieraimiinsa

tuttua kouluhajua. Sano pojille terveisiä.

Kymmenes luku.