Seitsemäs luokka puuhasi juhlaa kirjaston hyväksi. Oppilaat olivat
panneet parastaan, johtajatar auttoi ja neuvoi nyt kuten aina
koulujuhlissa, ja alaluokkalaiset olivat uteliaat ja maltittomat.
-- No, tehän taidatte saada kokoon jotain oikein hienoa, sanoi Aksel
Esterille.
-- Saattepa nähdä, vastasi Ester salaperäisen näköisenä. Hänen oli
määrä myöskin esiintyä. Harjoitettiin kohtauksia Preciosasta. Ester
lauloi köörissä ja harjoitteli yhdessä Eva Kalmin kanssa, jonka oli
määrä laulaa Preciosan osa.
Mitä enemmän juhla lähestyi sitä ahkerammin harjoitettiin ja
puuhattiin. Eva Kalm kävi joka iltapuoli Esteriä noutamassa
harjoituksiin ja lauloi osansa Esterin säestyksellä suureksi
ihastukseksi Elsalle ja Irikselle, jotka tavallisesti piiloutuivat
jonkun kukkapöydän tai sohvan taakse kuullakseen.
-- Voi, Elsa, huokasi Iris, kun Eva ja Ester olivat lähteneet koululle
harjoituksiin. -- Eikö sinusta olisi ihanata olla mukana näyttelemässä?
-- Äärettömästi. Ajatteles, saada esiintyä hiukset hajallaan ja
kauniissa puvussa kaikkien ihailemana.
-- En minä siitä välittäisi, olisiko puku hieno vai karkea. Tahtoisin
vain laulaa ja näytellä. Ah, jospa saisin olla Preciosa! Onnellinen Eva!
-- Jospa jo olisimme kahdeksannella luokalla, huokasi Elsakin.
Päivää ennen kirjastojuhlaa ilmestyi Ester hermostuneena ja pahalla
tuulella päivällispöytään.
-- Nyt juhlasta tulee pannukakku, kertoi hän.
-- Mitä! huusivat sekä pojat että tytöt pettyneinä ja hämmästyneinä.
-- Eva Kalm on sairastunut anginaan. Preciosa täytyy peruuttaa.
-- Hirveätä! Kuinka ikävä! Ettekö voi saada ketään muuta? kajahti
Esterin ympärillä.
-- Ei kukaan enää ennätä harjoittaa. Johtajatar on kovin pahoillaan.
Kaikki kävi muutoin niin hyvin, köörit ja koko muu homma. Onneton Eva!
-- Ehkä hän voi vielä parantua? sanoi Iris.
-- Parantua! Hänellä on ankara angina, eikä siitä parissa päivässä
parane. 39 asteen kuume.
Yleinen alakuloisuus vallitsi. Kaikki olivat jo ennakolta iloinneet
juhlasta.
-- Sysätäänkö koko juhla? kysyi Iris arasti.
-- En minä tiedä. Ja mitä sinä sillä tiedolla oikeastaan teet? Et sinä
kuitenkaan voi tulla sinne. Eihän sinulla ole pukuakaan, tokaisi Ester
armottomasti.
Iris punastui ja painoi päänsä alas. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan
pukua. Hannan lahjoittama tanssiaispuku oli liian hieno sellaiseen
koulujuhlaan. Alakuloisena hän päivällisen jälkeen hiipi pikku
kopukkaansa ja istui matalalle jakkaralle. Entinen yksinäisyyden tunne
valtasi hänet. Hannan äiti oli saapunut kaupunkiin, ja Hanna oli miltei
aina hänen luonaan. Kaarina puolestaan oli alituisesti yhdessä Siiri
Vuoren kanssa, joten Iris tunsi itsensä varsin hyljätyksi. Hän ajatteli
Preciosaa, koditonta mustalaistyttöä.
-- Oi, jospa saisin laulaa hänen osansa, huokasi hän taaskin.
Äkkiä hän hypähti pystyyn, puna kohosi hänen kasvoilleen.
-- Jos uskaltaisin! kuiskasi hän.
Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla
silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi
huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.
-- Minä uskallan.
Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi
lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.
Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha,
kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.
Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän
oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut
sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä
jotenkin nuivasti.
Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän
oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita,
joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten
matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa
häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä
herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.
-- Mitä Iris haluaa? kysyi hän.
Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa,
kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi
sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.
-- Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa
paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse
arvasi.
Iris peljästyi. Nopeasti hän kohotti päänsä ja katseli johtajatarta
silmiin.
-- Minä kuulin, että Eva Kalm on sairastunut. Ajattelin -- -- --,
änkytti hän.
-- Niin, Eva Kalm on sairastunut. Mitä sitten? Ääni oli kärsimätön.
Nyt oli Iris aivan punainen.
-- Saisinko minä laulaa Preciosan osan?
Johtajatar punastui myöskin. Mutta suuttumuksesta.
-- Onko tuo Iriksen tavallisia kujeita? kysyi hän terävästi.
Kyyneleet kohosivat tytön silmiin.
-- Oi, antakaa minun koettaa. Minä olen kuullut Evan harjoittavan Ester
Heinosen luona.
Johtajatar lauhtui. Tyttö raukka tarkoitti nähtävästi täyttä totta.
-- Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä
luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä
tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.
Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että
hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön
koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.
-- Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. -- Mutta pian.
Minulla on kiire.
Iris käänsi loistavat kasvonsa häneen.
-- Oi kiitos, kuiskasi hän.
Johtajatar otti nuotit ja istui pianon ääreen säestämään.
Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni
paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen
huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.
Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan,
ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.
-- Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä
saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.
Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei
ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi
omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin
tapahtui joskus erehdys.
-- Mutta se paranee huomenna kyllä, lohdutti johtajatar. -- Meillä
ei tosin ole enää harjoitusta. Mutta sinä saat tulla minun luokseni
laulamaan. Minä pidän huolen puvusta ja kaikesta muusta. Ja paras,
ettemme puhu tästä kenellekään. Olkoon se yllätys.
Sinä yönä ei Iris paljon nukkunut. Uudestaan, yhä uudestaan hän eli
kohtauksen johtajattaren kotona. Tuon tuostakin hän kohosi istumaan
vuoteellaan ja hyräili hiljaa jotain Preciosan säveltä.
-- Mitä sinä, lapsi parka, konehdit! alkoi Ulriika vastustaa
vuoteellaan. -- Nuku jo.
Iris naurahti onnellisena. Ulriika näytti niin hassunkuriselta
valkeassa yönutussaan, pienet, kapeat letit niskassa. Jospa tietäisit,
uskollinen, äreä Ulriika! Jospa arvaisit, kuinka onnellinen olen!
Ja siihen ajatukseen Iris nukkui.
Aamiaispöydässä seuraavana päivänä ei puhetta puuttunut rouva Heinosen
nuorilta täysihoitolaisilta. Koulussa he olivat kuulleet, että Preciosa
sittenkin näyteltäisiin illalla.
-- Eva Kalm on siis kuitenkin parantunut? kysyi Erkki Esteriltä.
-- Ei, olemme saaneet toisen Preciosan.
-- Kenenkä? huusivat kaikki yhteen suuhun.
Ester pudisti päätään tärkeän näköisenä ja sanoi mahtavasti: --
Salaisuus, jonka saatte tietää vasta tänä iltana.
-- Minä kuulin Siiri Vuorelta, että uusi Preciosa muka laulaa
paljon paremmin kuin Eva Kalm. Johtajatar oli sanonut niin
voimistelunopettajalle. Siiri itse kuuli.
Yleinen hämmästys ja utelu: Kuka kumma se mahtaa olla? Arvailtiin sinne
tänne. Akselin ja Esterin välillä syntyi suoranainen kinastelu. Aksel
väitti, että uusi Preciosa oli Elna Borg, Mailin sisar, ja Ester nauroi
halveksivasti.
-- Elnako? Yhtä hyvin voisin minä esiintyä. Hänellä on mahdoton ääni.
Kova se kyllä on, mutta korvaa hänellä ei ole nimeksikään. Ei, Elna se
ei ole.
Iris ei ottanut osaa keskusteluun. Koko hänen huomionsa oli näköjään
kiinnittynyt perunaan, jota hän kuori hartaan näköisenä. Silloin
tällöin vain värähtivät huulet, mutta sitä ei kukaan huomannut.
Tuntematon, salaperäinen Preciosa jännitti mieliä enemmän kuin itse
juhla.
-- Tämä on kerrassaan viehättävän salaperäistä, sanoi Elsa, kun muut
olivat valmiit lähtemään.
-- Mutta missä Iris on? Eikö kukaan ole nähnyt Iristä? kysyi Hanna.
-- Eikö hän tulekaan mukaan? kysyi Erkki.
-- Kyllä hän tulee, ilmoitti Elsa. -- Hän sanoi, ettei hän välitä
siitä, onko hänellä vanha hame yllään. "On siellä muutakin katseltavaa
kuin minun vanha hameeni", sanoi hän minulle, kun estelin hänen tuloaan.
-- Iris lähti jo kauan sitten, sanoi Mauno.
-- Se tyttö ei sitten rahtuakaan välitä ulkonaisesta olemuksestaan,
murahti Aksel. -- Hän on vailla kaikkia esteettisiä taipumuksia.
Iloinen lauma tyttöjä ja poikia oli koolla yhteiskoulun laajassa
salissa. Hilpeätä naurua ja vilkasta puheen sorinaa kuului käytävissä
ja luokkahuoneissa, joissa kansallispukuiset tytöt möivät appelsiineja,
leivoksia ja karamellitötteröitä.
Sissi, joka oli päässyt mukaan, istui ylen onnellisena Hannan vieressä
kädet täynnä karamellitötteröitä. Hanna etsi turhaan katseillaan Iristä.
-- Oletko nähnyt Iristä? kysyi hän hiljaa Kaarinalta.
-- En ole nähnyt häntä koko iltana.
-- Iris rukka. Hän varmaan loukkaantui, kun Elsa moitti hänen
hamettaan. Piilee ehkä jossakin nurkassa.
Kilistettiin kelloa. Muu ohjelma oli jo suoritettu. Preciosa oli
viimeinen numero. Meluten pyrki jokainen paikalleen. Iloinen odotus
täytti mielet.
Kilistettiin toinen kerta. Esirippu kohosi. Mielihartaudella seurasi
nuori yleisö tapahtumia näyttämöllä. Näyttelijät olivat enemmän tai
vähemmän hermostuneita, lauloivat väärin, unohtivat sanan sieltä,
toisen täältä, mutta nauttivat yhtä paljon kuin yleisökin hauskuudesta.
Iris seisoi näyttämön takana odottaen vuoroaan. Hajamielisenä hän
kuunteli johtajattaren neuvoja ja rohkaisuja. Hänen kätensä olivat
jääkylmät, sydän takoi rinnassa, pää tuntui raskaalta, polvet vapisivat.
-- Minun täytyy, sanoi hän itselleen. -- Täytyy.
Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian
myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden
eteen.
-- Iris, sinun vuorosi.
Johtajattaren ääni kuului kuin jostakin kaukaa.
-- Iris, riennä.
Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä
peloitti, peloitti kauheasti.
Salissa oli aivan hiljaista. Preciosa, mustalaistyttö, lauloi.
-- Iris, kuiskattiin. -- Iris Klewe!
Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän
koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty
muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu
tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.
-- Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet
kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.
-- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi Kaarina. -- Katso hänen silmiänsä.
Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla.
Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta
esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.
Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat.
Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla
penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:
-- Preciosa! Preciosa!
-- Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel
Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.
Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut
Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja
ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein
pöyhkeät hänen puolestaan.
Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt
yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili
häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.
-- Hänestä tulee vielä jotain erinomaista, kuiskasi johtajatar
johtajalle.
Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen
mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten
iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi
katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.
-- Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen
luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut,
äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä
kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.
Mutta Iris pujottelihe nopeasti tyttöjen ja poikien ohi pihalle ja
kotiin.
Illempana, kun toiset tulivat juhlasta, vedettiin Iris tilille.
-- Miksi et kertonut mitään meille? tiukkasi Hanna.
-- Oliko hauska esiintyä? huusi Elsa.
-- Etkö pelännyt? uteli Kaarina.
-- Pukusi oli aivan liian väljä, muistutti Aksel. -- Näki, ettei se
ollut sinua varten tehty.
Iris nauroi onnellisena.
-- Se oli Eva Kalmin puku. Enhän minä mitään sille voi, että Eva on
kahdeksasluokkalainen ja minä vain viidesluokkalainen, sanoi hän.
Yhdeksäs luku.