Toukokuu oli käsissä. Lehmukset ja vaahterat vihannoivat Vanhassa
puistossa herättäen ohikulkevassa koulunuorisossa iloisia aavistuksia
kesästä ja kesälomasta.
Erkki oli taas terve, kävi koulua ja oli iloinen kuin ennenkin,
hiukan vakavampi vain. Maunon ja hänen suhteensa oli entisellään
ainakin pinnalta katsoen, he kiistelivät silloin tällöin, Mauno
nuhteli Erkkiä, ja Erkki kiusoitteli Maunoa. Mutta ken lähemmin
heitä tarkkasi, huomasi pian, että veljeksien väli oli entistä
sydämellisempi ja likeisempi. Erkki ei koskaan kärsinyt, että Maunosta
toveripiirissä tehtiin vähintäkään pilaa. Mauno puolestaan oli yhtä
lyhyt- ja niukkasanainen puheissaan kuin ennenkin ja valmis nolaamaan
toisia missä sattui. Hän suuttui aina, kun ruvettiin puhumaan hänen
jalomielisyydestään palokello-jutussa. Häntä ei lainkaan huvittanut
sankarin osa. Annettuaan pari kertaa kelpo lailla nenälle Elsaa, joka
ylisti hänen uhrautuvaisuuttaan, hän viimein pääsi rauhaan. Kaarina ja
hän olivat edelleenkin hyvät ystävät. Sunnuntaiaamuisin, kun toiset
vielä nukkuivat, riensivät he molemmat Seurasaarelle tai muualle
kaupungin läheisyyteen kasvisäiliö hartioilla. He olivat molemmat
innostuneet luonnontieteeseen, kokoilivat kasveja, vesikirppuja ja
muita eläintieteilijöille rakkaita lätäkköasukkaita.
Koulutyö ei enää tahtonut maittaa. Läksyt maistuivat puulle ja
luokkahuone tuntui vankilalta.
-- Huh, huh, voihki Iris. -- En ymmärrä, mitä huvia opettajilla on
meidän kiusaamisestamme nyt enää. Ei kukaan kuitenkaan osaa läksyjään.
Elsa loi häneen kärsivän katseen kirjansa äärestä. Näin lukukauden
lopulla pitivät sisaret häntä kovassa kurissa, mitä läksyihin tuli.
Hänen päätään pakotti, ja turhaan hän hoki itsekseen saksankielen
säännöttömiä verbejä: trinken, trank, getrunken, treiben, trieb,
getrieben.
-- Tule tänne, Elsa kulta, minä autan sinua, sanoi Kaarina. Hän oli
jo oppinut läksynsä ja istui ikkunalla katsellen pikku laivoja, jotka
nopeasti kiitivät lahdella.
Elsa purskahti itkuun. -- Minun on mahdoton oppia näitä onnettomia
verbejä. Mutta Elin ja Ester sanovat, etten saa jäädä luokalle.
Kaarina otti kirjan ja alkoi ohjata Elsaa. Iris vajoutui irvistellen
laskuoppiin.
Ulkona oli lämmin, ihana toukokuu.
Sissi juoksi sisään.
-- Eteisessä on herra, joka tahtoo tavata Iristä.
Iris paiskasi kirjansa kiinni.
-- Kukahan se on?
-- Suori vähän hiuksiasi ensin ja sido kenkänauhasi, neuvoi Kaarina.
Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi
pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.
-- Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne
valtasi hänet. -- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras
ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.
He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä
kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.
-- Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä -- hän pysähtyi hetkeksi ja
tarttui lujemmin tytön käteen -- minä olen Henrik Klewe -- isäsi.
-- Isäni, toisti Iris soinnuttomasti.
Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on
mahdoton uskoa.
-- Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras
surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja
katseli häntä silmiin. -- Oletko unhottanut, että sinulla on isä?
-- Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. -- Mutta minä olen
odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.
-- Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. -- Liian kauan. Hän kiersi
käsivartensa tytön hartiain ympäri. -- Mutta me kuulumme kuitenkin
yhteen, lapseni.
Hän talutti tytön sohvaan istumaan ja istuutui itse viereen.
-- Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön
rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä
asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja
arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti,
mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa.
Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti
elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut
muitten kanssa.
Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi
hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa
tervehdykseen.
-- Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän
loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt
niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan
kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, -- kasvot tosin olivat
kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä
herrasmiehen vaikutuksen.
-- No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. -- Tervetuloa, vaikka tuletkin
myöhään.
Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi
moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän
nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä
pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui
matalalla äänellä:
-- Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä.
Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus
kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.
Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä
hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi
voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?
Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut
huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen:
-- Viihdytkö hyvin enosi perheessä?
Iris epäröi hetkisen. Sitten hän kohtasi isän tutkivan katseen.
-- En, vastasi hän, ja lisäsi heti: -- Me olemme niin erilaiset, serkut
ja minä.
Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta
kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe
tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.
Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku
kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt,
ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän
äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle
viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden
kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein
hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin
saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.
Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina
astui sisään.
-- Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä
kumpaisellekin poskelle. -- Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä
neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.
Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään
henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. -- -- --
-- Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä,
alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen
laajalla sohvalla.
Iriksen silmät katselivat kysyvinä isään.
-- Stjernfelteiltä?
-- Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät
tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran
tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit
ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.
Iriksen huulet vapisivat.
-- Voi Ulla, kuiskasi hän.
-- Sinä muistat häntä vielä? kysyi isä.
-- Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle
sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä
enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.
Isä siveli hänen hiuksiaan.
-- Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta
päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla
usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle
tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy
lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta,
valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.
Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen.
Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli.
Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään
lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön
käteen.
-- Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. -- Minä olen sinulle paljon
velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään
elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa
kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.
-- Oi, isä! Muuta ei Iris saanut sanotuksi, mutta isä näki hänen
mustissa silmissään lapsen luottamuksen ja hellyyden.
Edellisenä iltana ei isä ollut maininnut Metsäpirttiä sanallakaan. Nyt
hän kyseli Serestä, Tanelista, heidän elämästään yksinäisellä saarella.
Hän kertoi myös kirjoittaneensa pankinjohtaja Heinoselle pyytäen tätä
pitämään huolta Metsäpirtistä, mutta kirje oli saapunut luultavasti
niin vähää ennen tämän kuolemaa, ettei hän ennättänyt ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin estääkseen talon myöntiä.
Ilta kului nopeasti, ja kun Iris viimein nousi lähteäkseen kotiin,
tuntui hänestä kuin olisi isä jo ammoin ollut hänelle tuttu.
-- Minä lähden vielä asioille kamreeri Vuoren luo, sanoi isä
hyvästellessään. -- Ja neiti Hammarin luo minulla myös on asiaa. Olen
hänelle kasvatuksestasi kiitollisuudenvelassa, joka on suoritettava.
Kun Iris saapui kotiin, vallitsi siellä suuri ilo. Hanna oli saapunut
kaupunkiin. Nuoret istuivat kaikki arkihuoneessa, ja keskustelu sujui
vilkasta vauhtia. Iriksen isä oli tietysti pohdinnan alaisena, ja
Iris vastaanotettiin tuhansilla kysymyksillä ja huudahduksilla. Rouva
Heinonen oli tavallista ystävällisempi häntä kohtaan, Elsa ja Ester
olivat ihastuksissaan roomalaisesta kaulakorusta, jonka Iris oli saanut
isältään lahjaksi. Hanna oli tuonut mukanaan korillisen herkullisia
leivoksia, ja Erkki juoksi noutamaan simaa ja appelsiinejä.
-- Juhlitaan nyt kerrankin oikein, onhan meillä kaksinkertainen syy,
sanoi Mauno avatessaan simapulloja. -- Kuka tietää, milloin ensi kertaa
näin yhdessä juhlimme!
Toiset hymähtivät surumielisesti. Oli eletty yhdessä pitkä lukuvuosi,
kesä oli kynnyksellä, ja se merkitsi eroa, jäähyväisiä.
* * * * *
Toukokuun viimeisenä päivänä seisoi pieni joukko koulunuorisoa
satamasillalla. Siinä olivat Ester ja Elsa, Aksel ja Sissi, Kaarina ja
Iris, Yrjö Heiniö ja Pohjolan pojat, vieläpä Pappilan Maijukin.
Mutta laivan kannella seisoivat muitten matkustavaisten joukossa
tehtailija Pauni, rouva Ström ja Hanna kalpeana ja hymyilevänä. Heidän
oli määrä matkustaa kesäksi Norjaan, lääkäri oli määrännyt sekä rouva
Strömin että Hannan hengittämään raitista tunturi-ilmaa.
Kolmas soitto! Kyyneleet himmensivät Hannan silmiä. Siinä nyt seisoivat
hänen talviset ystävänsä, joiden seurassa hän oli viettänyt niin monta
päivänpaisteista hetkeä.
-- Hanna, nyyhkytti Kaarina, -- sinä unohdat pian meidät, kun saat
nähdä niin paljon kaunista.
-- En koskaan, vastasi Hanna.
Laiva irtautui rannasta, huiskutettiin nenäliinoja, huudettiin vielä
viimeiset jäähyväiset, jotka hukkuivat koneitten ryskinään ja aaltojen
kohinaan.
Pian oli laiva kaukana ulapalla. Hitain askelin lähtivät saattajat
kaupunkiin.
-- Kohta mekin eroamme, sanoi Kaarina Pohjolan pojille.
-- Niin, mutta vain kesäksi. Syksyllä kyllä taas löydämme toisemme,
vakuutti Mauno.
Erkki oli ääneti. Hän kaipasi suuresti Hannaa.
* * * * *
Henrik Klewe oli viikon päivät ollut matkoilla. Palattuaan hän ilmoitti
Irikselle, että hän nyt oli hankkinut heille kesäasunnon. Parin päivän
kuluttua heidän oli lähteminen.
Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa
täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä,
että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle
pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli
mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.
-- Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö,
jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa
tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.
-- Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa,
sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. -- Ja rakkaus saa usein
enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.
Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin
luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.
Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä
Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan
työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa
silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että
Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä.
Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.
Iris kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
-- Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin
istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee?
Valaskala, tiesi totta.
-- Minun uneni tietävät aina totta, vakuutti Ulriika kyynelsilmin.
-- Hyvästi! Hyvästi! huudahti Iris vielä kerran juosten portaita alas.
Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti
hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen
lähtöä.
* * * * *
-- Isä, et ole sanonut, minne matkustamme? lausui Iris junavaunussa.
-- Olen hankkinut meille kesäasunnon synnyinpitäjässäsi, vastasi isä.
Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä,
että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua
kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.
He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut
maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen
muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.
-- Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris,
kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin
matkaa Metsäpirttiin.
-- Niinkö luulet? sanoi isä hymyillen.
Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että
Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen.
Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä
hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.
-- Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä
lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.
Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli
souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.
-- Voi, Sere, oletko sinäkin täällä? huudahti Iris.
-- Täällähän minä olen, ja tänne minä jäänkin, sanoi Sere hymyillen.
Iris loi häneen kysyvän katseen.
-- Herra on pyytänyt minua ja Tanelia hoitamaan taloa kuten ennenkin,
jatkoi Sere.
Iris kääntyi äkisti isän puoleen.
-- Mitä se merkitsee? kysyi hän kiihkeästi.
-- Se merkitsee sitä, vastasi isä naurahtaen, -- että Metsäpirtti taas
on meidän.
-- Oi, isä, isä! Minä olen niin iloinen!
Ja Iris syleili rajusti isäänsä.
-- Oletko sinä niin rikas? kysyi hän sitten hämmästyneenä.
-- Rikas en ole, mutta sen verran omaisuutta olen sentään viulullani
saanut kokoon, että voin ostaa takaisin sinun synnyinkotisi, lapsi.
Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli
ennallaan. Kissakin istui portailla ja kohotti naukuen selkäänsä
Iriksen lähestyessä.
-- Se ei täältä lähtenyt minnekään, kertoi Sere. -- Kolmasti kävin
noutamassa sen uutistorppaamme, mutta joka kerran se palasi takaisin
tänne. Kolmannella kerralla oli jäihin hukkua, ja silloin en sitä enää
hakenut pois.
Iris istui portaille Seren viereen. Hänen oli niin hyvä, niin
turvallinen olla. Ylhäältä, isän huoneesta, kuului viulun haikeat
säveleet. Ilta vaihtui vähitellen yöksi. Oli niin valoisa, ettei tähtiä
näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki
Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.