Joululoma oli mennyt menojaan, joulukinkut, puurot, tortut, ja
hämäräleikit kuusen ympärillä olivat vain muisto enää. Jokapäiväinen
elämä kulki taas entistä latuaan kotona ja koulussa.
Toista oli Kaarinasta nyt kuitenkin saapua Helsinkiin kuin syksyllä.
Uutuuden viehätys puuttui, mutta myöskin yksinäisyyden tunne, nyt hän
tuli tuttuun paikkaan, ystävien ja toverien pariin.
Ensimmäisinä päivinä ei koulutyö tahtonut maistua; oli niin paljon
kysymistä ja kertomista. Päivällisen jälkeen istuttiin vielä kauan
arkihuoneessa juttelemassa, ja jos rouva Heinonen tai Elin näytti
happamelta, siirryttiin Hannan huoneeseen.
Kaarinan ystävyys Elsaan oli koko lailla jäähtynyt. Hän piti kyllä
Elsasta, mutta huomasi liian selvästi hänen vikansa. Pikku sievä Elsa
parka, hän oli kyllä hyväsydäminen, mutta pintapuolinen ja turhamainen
hän oli ja typerä sen lisäksi.
Sitävastoin piti Kaarina yhä enemmän Hannasta ja Iriksestä. Myöskin
Maunosta ja hänestä oli tullut hyvät ystävät. He olivat molemmat
huvitetut historiasta. Mauno, jolla oli perinpohjaiset tiedot siinä
aineessa, tiesi kertoa niin paljon sellaista, jota ei oppikirjoissa
ollut. Usein he kiistelivät historiallisista henkilöistä,
kumpaisellakin oli omat mielihenkilönsä. Kaarinan sankari oli Kustaa
Aadolf, Maunon Napoleon. Mauno puolestaan ihaili Kaarinaa, vaikka hän
ylimalkaan halveksi tyttöjä.
-- He ovat kaikki enemmän tai vähemmän kanoja, oli hänen tapana sanoa.
Mutta Kaarina osasi puhua muustakin kuin vaatteista ja tanssiaisista.
Ja sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin leikkiä ja saattoi makeasti nauraa
sukkelalle pilapuheelle, vaikka se olisikin ollut suunnattu häneen
itseensä.
Hiljaisen Hannan ja vilkkaan, iloisen Erkin välille oli syntynyt
jonkinlainen ystävyyssuhde. Erkki kertoi mielellään Hannalle pikku
salaisuutensa ja kysyi häneltä neuvoa. Hanna taas, jolla ei koskaan
ollut ollut veljiä eikä sisaria, piti paljon Erkistä.
Eräänä iltana, kun Hanna istui ainettaan kirjoittamassa, koputettiin
ovelle ja Erkin kiharatukkainen pää kurkisti sisään.
-- Saanko tulla?
-- Tule vain, sanoi Hanna. -- Mutta älä ole kauan, minulla on kiire.
Erkki istui matalalle jakkaralle Hannan viereen.
-- Kuulepas, Hanna, meillä normaalilyseolaisilla on ensi viikolla
tippakonventti, ja vanhan hyvän tavan mukaan saamme jokainen kutsua
tytön toveriksemme. Tahdotko sinä tulla minun kanssani?
-- Kiitos, Erkki, olet hyvin ystävällinen, mutta en luule, että voin
tulla.
Erkki tuli nähtävästi pahoilleen.
-- Miksi et? Luulen, että sinulle tulisi hauskaa. Mauno on pyytänyt
Kaarinan, Yrjö Heiniö Elsan ja Väinö Kalm Esterin. Voisimme pitää
keskenämme hauskaa.
-- Erkki hyvä, minua ei huvita tanssi, enkä mielelläni käy
tanssiaisissa. En luule, että isävainajani olisi siitä pitänyt.
-- Onko sinusta tanssiminen sitten syntiä?
-- En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni
makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi.
Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän
iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.
Erkki epäröi. -- Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi.
Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.
-- En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta
pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.
-- Miksi niin, oletko sairas?
-- Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun
pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.
Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho
oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi.
Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän
tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.
-- Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, -- minä pyydän Iristä,
mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti
kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta
isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion
lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.
Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen
alakuloiselle mielelleen.
Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli
kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen,
jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen
tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän
näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä,
joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.
-- Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten
konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!
-- Minulla ei ole parempaa, puolusti Iris puoliääneen.
-- Silloin pitäisi sinulla olla ymmärrystä sen verran, että jäät pois,
jo Erkinkin tähden.
Kaarinan täytyi myöntää, että Ester tällä kertaa oli oikeassa, vaikka
hän olisi voinut sanoa sanottavansa hienotunteisemmin. Ei Iris ollut
juuri sennäköinen kuin olisi ollut tanssiaisiin menossa. Hänen musta
hameensa oli liian lyhyt ja kauhean vanhanaikainen, pusero ahdas ja
kutistunut, kengät olivat kyllä tällä kertaa kiilloitetut, mutta
tanssikengiksi kovin kömpelöt. Hansikkaat olivat suuret ja mustat.
Nyt tulivat rouva Heinonen, Elin, Aksel ja Hanna sisään katsomaan
lapsia. -- Kaarina ja Elsa olivat sievät ja herttaiset vaaleissa
puvuissaan, Ester parka ei koskaan ollut sievä, mutta hän oli hyvin
hieno, käherretty ja puuteroitu ja viimeisen muodin mukaan puettu.
-- Te olette oikein somat, sanoi Elin hyväksyvästi tarkastaen heitä. --
Mutta taivas varjelkoon, Irishän on kauhea. Miksi ei kukaan ole pitänyt
huolta hänen puvustaan? lisäsi hän moittivasti. -- Eihän Erkki voi
tuollaisen variksenpelättimen kanssa lähteä.
Iris punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Kaarinan oli
kovin paha olla, miksi ei kukaan tosiaankaan ollut Iris rukan puvusta
huolehtinut? Elsa ja Ester olivat niin sirot, mutta Iriksestä ei kukaan
välittänyt.
-- Sinä luulet varmaankin kaikkien normaalilyseolaisten olevan yskässä,
koska niin runsaasti olet parfymoinut itsesi tärpätillä, nauroi Aksel
ivallisesti.
Väkevä tärpätinhaju täytti todellakin huoneen. Iris parka, jonka
puvussa aina oli pilkkuja, oli tärpätillä koettanut hangata ne pois.
Täti Heinonen näytti onnettomalta ja ravisti päätään. Kaikki olivat
pahoillaan.
-- Ehkä on parasta, että jään kotiin, sanoi Iris luoden aran katseen
sivusta Erkkiin.
Hanna katseli Erkkiä. Mitähän hän sanoo? Turhamaisuusko vai hyvä sydän
voittaa! Hän tiesi, että Erkki oli turhamaisuuteen taipuva ja sen
lisäksi arka toisten ivalle. Ja varmaan moni ihmettelee, että hän,
luokkansa suosituin ja hauskin poika, on tuonut niin huonosti puetun
tytön juhlaan.
Hetken Erkki epäröi, sitten hän iloiseen, hilpeään tapaansa huudahti:
-- Hassutusta, Iris, tule sinä vain mukaan. Ei meidän pojat niin
turhamaisia ole. Ja tärpätinhaju haihtuu kyllä ulkona.
Hanna loi Erkkiin katseen, joka sai tämän mielihyvästä punastumaan. Ja
Mauno laski hiljaa kätensä veljensä olalle: -- Oikein, veikko, se oli
miehen puhetta.
Samassa soi ovikello ja Ulriika toi sisään suuren pahvilaatikon. Hänen
poskensa hehkuivat:
-- Irikselle, sanoi hän ja laski laatikon varovasti pöydälle.
-- Irikselle! Mitä ihmettä! Merkillistä! Mitähän siinä on. Onko se
oikein totta Irikselle? Avatkaa se pian! sateli yltympäriltä.
Mutta Sissi tanssi riemusta ja huusi käsiään taputtaen: -- Minä tiedän
mikä siinä on. Kultahame Irikselle niinkuin Tuhkimuksessakin.
-- Sakset! komensi Elin. Hän avasi kartongin, ja ihme, kumma! Sissi oli
oikeassa, laatikosta ei tosin sukeltanut esiin kultahame, vaan kevyt,
ilmava valkoinen puku.
-- Viehättävä! Ihastuttava! huudahtivat Elsa ja Ester.
-- Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset
silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.
Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris
itse oli kuin kivettynyt.
-- Ei nämä voi olla minulle, hän mutisi.
-- Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue
nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.
-- Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, -- pian, pian, ja hän veti
hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. -- Elin, tule sinäkin.
Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla,
keneltä ihmeellinen lahja oli. -- Se on tietysti täti Alinalta, sanoi
Elsa.
-- Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin,
nauroi nenäkäs Aksel. -- Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua
Irikselle lähettänyt.
-- Vaiti, Aksel, älä puhu niin sopimattomasti, torui rouva Heinonen.
Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät
häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui
Irikselle erinomaisesti.
-- Oikea taideteos! mumisi Aksel ihastuneena.
-- Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka
äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan
Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa.
Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska,
että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.
Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja
kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita
myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin
jääville hyvästi ja riennettiin ulos. --
-- Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni
eteisestä.
Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän
muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.
-- Nyt pamahtaa, sanoi Aksel.
-- Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti
oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja
sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että
hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se
tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.
-- Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. -- Minua
kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi
vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.
Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin
pois puhallettu.
-- Iris tuntee kyllä antajan, kuului Hannan sointuva ääni.
Yleinen hämmästys.
-- Vai niin, sitä hän ei ole muille kertonut, sanoi Ester terävästi.
-- Hän sai sen tietää vasta tänään.
-- Ehkä suvaitset ilmaista hänen nimensä meillekin, sanoi Alina täti
juhlallisesti.
-- Puvun lahjoitti minun enoni, lausui Hanna tyynesti.
-- Sinun enosi! Kuka hän on?
-- Tehtailija Pauni.
-- Tehtailija Pauni! Oulusta? Alina tädin ääni oli hämmästynyt. -- Onko
hän enosi?
-- On.
-- Ja miksi hän lahjoitti Irikselle puvun?
-- Hän oli ostanut puvun minua varten Pariisissa käydessään, ja koska
minä en käy tanssiaisissa, pyysin enoltani saada lahjoittaa sen
Irikselle. Koska puku oli minun mitalleni sovitettu ja Iris on minua
pitempi, täytyi minun viedä se korjattavaksi, ja siksi se tuli niin
myöhään, lisäsi Hanna hymyillen.
-- Hanna, sinä olet jalo tyttö, sanoi Alina täti melkein lämpimästi.
-- Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija
Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.
-- Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa
kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme
on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen
laulutunnit.
-- Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris
illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.
Hanna hymyili. -- En mielelläni kerro perheasioistani muille.
-- Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään
oli loukkaantunut väre.
-- Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, -- katsopas, eno on ollut
äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia
sitten me löysimme toisemme.
Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja
kiihtyneenä lähtenyt ulos.
-- Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen
puolesta?
-- Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen
puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa.
Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno
ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni
vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja
enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin
tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on
lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen
luonaan kodin.
Hanna ei kertonut, että tehtailija Pauni oli Helsingissä käydessään
nähnyt sisarensatyttären erään tuttavansa luona ja heti ihastunut hänen
suloiseen käytökseensä niin, että oli pyytänyt häntä luokseen. Hän oli
jo kauan halunnut sopia sisarensa kanssa ja löysi Hannassa sopivan syyn.
-- Enosi on varmaan kovasydäminen, koska hän saattoi olla niin kauan
suuttunut sisareensa, sanoi Iris.
-- Ei, kovasydäminen hän ei ole, mutta hänen on vaikea antaa anteeksi,
kun hän luulee jonkun olevan väärässä. Ja sitäpaitsi on kaikki nyt
ohitse. Eno ja äiti ovat sopineet, ja minä olen niin onnellinen siitä,
äidillä on silloin kuitenkin joku, jos minä lähden pois.
-- Lähdet pois! -- Minne? oli Kaarina kysyä, mutta vaikeni. Hannan
katseessa oli jotain outoa, miltei yliluonnollista, ja Kaarina teki nyt
saman huomion kuin Erkkikin -- Hanna ei ollut terve.
-- Hanna, kuiskasi hän, ja kiertäen käsivartensa ystävän kaulaan hän
purskahti itkuun.
Hanna silitti hänen hiuksiaan: -- Älä itke, Kaarina, Jumala tietää,
mitä Hän tekee.
Kahdeksas luku.