-- Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa
myöhemmin aamiaispöydässä.
Kaarina punastui, mutta Aksel vastasi kuivasti:
-- Arestissa! Kaikki katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
-- Hän myöhästyi taaskin rukouksesta, jatkoi Aksel, -- ja koska sitä
myöhään tulemista nyt on jatkunut toista viikkoa, jätti johtajatar
hänet pariksi tunniksi arestiin.
Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, ja Ester huudahti:
-- Kuulumatonta huolimattomuutta! Tietääkö täti Alina siitä?
-- Tietysti hän ainakin saa sen tietää.
Sissi alkoi ulvoa. -- Nyt täti varmaankin taas toruu Iris rukkaa. --
Uhuuu-uhuu.
-- Ole paikalla vaiti, Sissi. Etkö tunne alkeellisimpiakaan
pöytätapoja? Mene heti ulos huoneesta, komensi Ester. -- Sissi on
tosiaankin aivan vailla tapoja, jatkoi hän kääntyen äitinsä puoleen.
Häntä pitäisi paremmin kasvattaa.
Rouva Heinonen näytti entistään huolestuneemmalta, mutta Mauno sanoi
tyynesti:
-- Sissillä on lämmin sydän.
Kalkki nousivat enemmän tai vähemmän alakuloisina pöydästä. Kaarina ja
Hanna katosivat viimemainitun huoneeseen, joka vähitellen oli tullut
nuorten kokouspaikaksi. Pohjolan pojatkin, joista varsinkin Erkki oli
saavuttanut kaikkien suosion, tulivat sinne usein.
-- Voitko ymmärtää, mistä syystä Iris niin usein myöhästyy koulusta?
kysyi Kaarina huolestuneena Hannalta.
-- Se on käsittämätöntä. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän lähtee
aina ennen meitä matkaan. Mutta missä hän aikansa viettää, on arvoitus.
-- Etkö ole häneltä kysynyt? Sinuun hän luottaa.
-- Ei tässä asiassa. Hän on mykkä kuin kala ja alkaa minua välttää, kun
häneltä utelen. -- Hannan lempeät silmät täyttyivät kyynelillä.
-- Kuule, Hanna, meidän täytyy ottaa asiasta selkoa. Iris on niin
ajattelematon. Ajattele, jos hänet erotetaan koulusta. Johtajatar on
niin hirveän äkäinen hänelle. Entä neiti Hammar!
-- Miten ottaa selkoa?
-- Meidän täytyy vartioida häntä ja lähteä kotoa samaan aikaan kuin
hänkin.
-- Mutta sehän on vakoilemista. Ja vakoileminen on epäjaloa, vastusti
Hanna.
-- Niin, mutta kun se tapahtuu hänen omaksi hyväkseen, puolusti Kaarina.
Tytöt päättivät kumpikin pitää huolta siitä, ettei Iris tästä lähtien
saisi myöhästyä koulusta. Seuraava päivä oli sunnuntai. Kaarinan täytyi
aamulla mennä asemalle viemään kirjettä, ja kun hän kahdeksan aikana
astui portaita alas, tapasi hän Iriksen porraskäytävässä hengästyneenä
kuin nopeasta käynnistä ja läpimärkänä.
-- Missä sinä olet näin varhain käynyt? kysyi Kaarina kummastuneena.
-- Kävelemässä, vastasi Iris ynseästi.
Kaarinan aivot alkoivat taas askaroida. Tässä piili jokin salaisuus.
Kävelemässä. Tällaisella ilmalla, kun vettä satoi kuin kaatamalla ja
tuuli, niin että sateenvarjo tuskin pysyi pystyssä. Kiitti onneaan, kun
pääsi raitiovaunuun.
Maanantaina tuli Iris muitten mukana ajoissa kouluun, mutta päivällisen
jälkeen hän heti katosi.
Iltapuolella menivät Kaarina ja Elsa yhdessä rouva Heinosen
ompelijattaren luo Pitkänsillan taakse. Juuri sillan päässä seisoi
sanomalehtityttö kovalla äänellä huutaen sanomalehtiään kaupaksi.
Kun Kaarina ja Elsa tulivat tytön kohdalle, oli eräs työmies paraillaan
ostamassa häneltä sanomalehteä. Tyttö vetäisi äkkiä huivinsa silmilleen
ja pujahti nopeasti läheisen talon porttikäytävään. Hän ei muistanut
ottaa mieheltä rahaakaan.
Mutta Kaarina ja Elsa katselivat toisiinsa kalpeina ja säikähtyneinä.
-- Tunsitko? kysyi Elsa silmät pyöreinä.
Kaarina nyykäytti ääneti päätään.
-- Kauheata, vaikeroi Elsa. -- Mitä äiti sanoo ja Elin ja Ester? Ja
täti Hammar! Hän lähettää varmaankin Iris raukan kasvatuslaitokseen,
niinkuin hän joskus on uhannut.
Kaarina tarttui lujasti Elsaa käsivarteen. -- Sinä et saa kertoa tästä
kenellekään vielä, sanoi hän terävällä äänellä. Sinä et saa, muista se.
Puhutaan ensin Iriksen kanssa ja otetaan asiasta selkoa. Lupaathan,
ettet vielä puhu mitään?
Elsa epäröi. -- Mutta äidille ainakin.
-- Ei, ei kenellekään vielä. Rakas Elsa, Kaarinan ääni kävi
rukoilevaksi, -- jos lupaat olla vaiti, saat tuon pienen
mosaiikkineulani, josta niin paljon pidät. Lupaathan?
-- Olkoon menneeksi. Elsa ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa
tarjousta.
Kaarinan sydän sykki levottomasti. -- Voi, kunpa nyt saisin neuvotella
isän tai äidin kanssa, huokasi hän.
Kotona herätti tyttöjen tavaton äänettömyys huomiota. Kaarina, joka ei
luottanut Elsan vaiteliaisuuteen, vei hänet mukaansa Hannan kamariin.
Kuiskaten hän kertoi asian Hannalle.
Hanna pelästyi kauheasti ja alkoi vavista koko ruumiiltaan. Elsa sai
kaataa koko hajuvesipullon sisällön hänen ylitseen, ennenkuin hän
virkosi.
-- Oletteko jo puhuneet muille? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
-- Emme, vakuutti Kaarina. -- Päätimme ensin puhua Iriksen kanssa.
Kutsutaan Iris heti tänne, kun hän tulee kotiin.
Samassa astui Ulriika sisään ja antoi Hannalle kirjeen. Hanna avasi sen
ja kävi aivan kalpeaksi.
-- Hanna rakas, mitä se on? huudahtivat Kaarina ja Elsa yhteen suuhun.
-- Muuan henkilö vain, joka tahtoo minua tavata. Minun täytyy lähteä
heti ulos.
Hän harjasi hermostuneena tukkaansa ja riisui esiliinan yltään.
Kaarina ja Elsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kysymysmerkkiä.
-- Kauhean paljon salaisuuksia, valitti Elsa, kun Hanna oli lähtenyt.
-- Luuletko, että se henkilö on poliisi?
-- Poliisi!
-- Niin, ehkä hän tuli Iriksen tähden.
Kaarina aivan jähmettyi.
-- Kauheata! Mennään katsomaan, onko Iris jo tullut.
Iris ei ollut kotona. Ulriika murisi itsekseen keittiössä ja Sissi
vaikeroi:
-- Missä Iris on? Hän lupasi leikata minulle paperinukkeja.
Aksel tuli kotiin ja kysyi uteliaana:
-- Minnekä Hanna lähti niin muhkeasti? Juuri kuin tulin meidän
portille, näin hänen astuvan autoon, joka odotti meidän portaiden
edessä.
-- Oliko se poliisiauto? kysyi Elsa hätäisesti.
Aksel nauroi. -- Valitettavasti ei, neiti Järkevä, siinä istui
ainoastaan eräs siviilipukuinen herrasmies. Mutta kun tarkemmin
ajattelen asiaa, niin olisihan hän voinut olla salapoliisi. Epäiletkö
ehkä, että hurskas Hannamme on tehnyt taskuvarkauden?
-- Hyi, Aksel, nauroi Erkkikin, -- älä noin julmaa leikkiä laske,
näethän miten punainen Elsa on, ja Kaarinakin on aivan hätääntynyt.
Hetkisen kuluttua tuli Pappilan Maiju laskuvihkoineen Kaarinan luo.
Hänen oli vaikea seurata laskennossa, jonka vuoksi Kaarina häntä
auttoi siinä. Laskuesimerkit olivat tällä kertaa harvinaisen pitkät
ja vaikeat, ja Maiju tavallista typerämpi, niin että koko ilta kului
niiden selvittämisessä.
Iris tuli kotiin, mutta ei näyttäytynyt, loi vain aran katseen
Kaarinaan ja Elsaan hiipiessään keittiöön. Hanna tuli myöskin. Hänen
silmänsä säteilivät harvinaisen kirkkaasti ja hänen muutoin niin tyyni
olentonsa oli kiihtynyt. Hän poistui heti syötyään huoneeseensa.
-- Merkillisen salaperäinen mieliala tänä iltana, huomautti Mauno
ivallisesti.
Kaarina ja Elsa loivat toisiinsa merkitseviä katseita. Ja tuo onneton
Maiju viipyi vallan kiusoittavan kauan!
Viimein hän kuitenkin meni, mutta silloin täytyi Kaarinan ryhtyä saksan
kielioppiin ja historian läksyyn, eikä saanut tavata Hannaa eikä Iristä.
Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti,
että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen
poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista
ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta
ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän
katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen
kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.
-- Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. -- Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä
sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen
äitinsä oli meidän tätimme!
-- Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin,
lisäsi Aksel.
-- Niin, kun ei kukaan koskaan antanut hänelle rahoja, itki Sissi.
-- Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo
tyttö, torui Ester.
Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat
punaiset ja kädet vapisevat.
Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa
Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä.
He itkivät molemmat.
Noin tunnin kuluttua lähti neiti Hammar pois. Iris lähetettiin
huoneeseensa.
-- No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja
Elin palasivat arkihuoneeseen.
-- Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet
maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan
tyttärestä tulisi tuollainen villi! -- Rouva Heinonen huokasi raskaasti.
Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen
komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä.
Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn
ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän
istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.
-- Iris, pyysi Hanna, -- älä ole minulle noin tyly.
-- Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris
katkerasti.
Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. -- Etkö tahdo kertoa
minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen,
jos osoittaisit minulle luottamusta.
Iris pudisti päätään. -- En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.
-- Olenko minä koskaan nauranut sinulle?
-- Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa
tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja
itki kauan ja katkerasti.
Hanna siveli äänetönnä hänen hiuksiaan.
-- Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä
välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin
myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa
kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni.
-- Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.
-- Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä
katuja, kun me muut vielä nukuimme?
-- Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa
laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.
Hanna mietti hetkisen.
-- Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme
kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.
-- En minä uskalla, hän on niin kauhean ankara.
-- Sinun on paljon helpompi olla, kun olet tunnustanut asian.
Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat
ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä
kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä
ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut
heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen
lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen,
tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia
sivistymättömiä keksintöjä.
Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut
halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa
hairahduksensa.
Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän
käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi
Iris kaiuttomalla äänellä:
-- Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että
keskeytän tuntini.
-- Tahtoisitko kovin mielelläsi jatkaa lauluopintojasi? kysyi Hanna.
Iris naurahti katkerasti. -- Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain
oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni
rahoja sitä varten.
-- Iris, Iris, älä puhu noin -- lempeä Hanna oli aivan kauhistunut.
-- Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme
huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?
-- Sama se, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi.
-- Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan
erästä sukulaista.
Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä
matkaansa.
Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili
häntä rajusti.
-- Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös,
mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain
olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, -- Iris hiljensi
ääntään, -- eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin
hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut
rukoukseni?
-- Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi
hänen kasvoilleen.
-- Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja
kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi
ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.
Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. -- Älä nyt sitä tuumiskele,
voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.
-- Niin, sehän on luonnollisinta, nauroi Iris ja kajahutti kirkkaan
säveleen, joka pian kokosi talon nuorison Hannan huoneeseen. Kaikki
olivat iloiset nähdessään Tuhkimon taas hilpeänä.
Seitsemäs luku.