Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat
tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli
saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut
niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi
rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä
toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.
-- Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan
tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko
syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?
-- Ei suinkaan, huusi Elsa, -- ne olisivat tietysti sysimustat ja
kitkerät.
Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi
täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja
teki lakkaamatta toisille kepposia.
Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta
kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: -- "Mainiota!" "Ai, poltin
huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.
Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi
soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.
-- Antakaapa minullekin omena, sanoi hän nähdessään toisten herkuttelua.
-- Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, -- ne ovat jo kaikki lopussa.
Sepä ikävä!
-- Elsalla on vielä kokonainen, vaikka hän piilottaa sitä, huusi Sissi.
-- Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla
nopeasti jotain selkänsä taakse.
-- Elsa, anna omena minulle, käski Ester.
-- En, se on minun.
-- Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin... sanoi
Ester merkitsevästi.
Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi,
mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.
-- Noh? kysyi hän, kun Ester oli nielaissut viimeisen palasen.
-- Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi
hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.
-- Pilettejä? Teatteriinko vai konserttiin?
-- Oopperaan! Trubaduuriin! Elsa taputti ilosta käsiään.
-- Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi
kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja
pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!
-- Entä kenelle annat toisen? Elinillekö?
-- Arvatkaapa!
Aksel koetti näyttää huolettomalta.
Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku
Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.
Ester nautti mieltenjännityksestä.
-- Voi, Ester, anna se Sissille, pyysi Elsa.
-- Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. -- He ymmärtävät tietysti
yhtä paljon musiikista kumpikin.
-- Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai
vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, -- sinä saat piletin.
-- Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. -- Istutaan
toisella rivillä.
Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata
kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.
-- Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme
neljä, Iris --?
-- Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. -- Hän
saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.
-- Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen
kasvoiltaan.
Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina
hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.
-- Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi
Mauno.
-- Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei
ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.
-- Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.
-- Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. -- Mene noutamaan
kupit pöytään.
Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan.
Aina hän oli niin tyly Irikselle.
Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä
tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki
hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.
Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.
-- Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. -- Ja
Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.
Hanna hymyili. -- Niinkö luulet?
-- Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?
-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi,
että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.
Kaarina vaipui mietteisiin.
-- Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi
hän sitten.
-- Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö
sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö
koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää
tunteensa karkean kuoren alle?
-- Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut
niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin
mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.
Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua
koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla.
Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän
vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean
kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi.
Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa,
kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:
-- Saako Iris minun sijastani lähteä oopperaan? Antaisin hänelle
pilettini.
-- Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet
maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.
-- Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään
keskustelun aikana -- Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista
huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!
-- Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta.
-- Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja
vähän epäröityään hän lisäsi: -- Minulla on niin kova päänkivistys.
-- Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, -- katso, kuinka
hän punastuu.
Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että
rouva Heinonen surkutellen lausui: -- Siinä tapauksessa Iris kyllä saa
mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei
jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.
Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri
astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.
-- Mutta onko sinulla kunnollista pukua? kysyi Ester.
-- Sehän on yhdentekevää, huusi Iris.
-- Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule
meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.
Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti
teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli
aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten
Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut,
ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt,
kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei
hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.
Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta
Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja
Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: -- Istu
alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava,
Iris.
Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui.
Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.
Elsa ja Kaarina vuodattivat salaa kyyneliä, kun trubaduuri lauloi
ihanan jäähyväisaariansa Leonoralle. Ja kun onneton Leonora vaipui
kuolleena oljille ja hänen uljas lemmittynsä vietiin polttoroviolle,
liikkuivat nenäliinat ahkerasti.
Kotimatkalla puristi Iris kiihkeästi Kaarinaa käsivarresta.
-- Nyt minä tiedän elämäni tarkoituksen, kuiskasi hän riemuitsevalla
äänellä.
Seuraava päivä, joka oli lupapäivä, elettiin muistoissa. Erkki hyräili
aarioita; Ester säesti häntä. Kaarina kertoi väsymättä Hannalle ja
Sissille trubaduurin ja Leonoran surullisesta lemmentarinasta. Aksel ja
Elsa keskustelivat esiintyjien puvuista. Äkkiä huudahti Iris, joka yhä
vielä oli kuin kirkastunut:
-- Kuulkaa, esitetään tänä iltana trubaduuri Hannalle, Ulriikalle ja
Sissille, että hekin saisivat olla mukana.
Kaikuva riemuhuuto oli vastauksena, ja heti ryhdyttiin valmistuksiin.
Hannan huoneessa jaettiin osat. Aksel tahtoi välttämättä olla kreivi
Luna, Erkki määrättiin trubaduuriksi, Kaarina Leonoraksi, Iris oli
mustalaisnainen Azucena, ja Elsa Leonoran kamarirouva, donna Ines.
Kello puoli kahdeksan oli näytännön määrä alkaa. Rouva Heinonen ja
Elin olivat nimipäiväkutsuissa, joten lapset tiesivät saavansa olla
rauhassa. Yleisönä olivat Ulriika, Hanna, Ester pilkallisena, mutta,
ihme kyllä, kiinnostuneena, Sissi ja hänen Ullansa sekä Mauno, joka ei
millään ehdolla suostunut näyttelemään.
Ensimmäinen näytös jätettiin pois, koska ei ollut sotamiehiä eikä
heidän päällikköään. Sitten esiintyivät Leonora ja Donna Ines hiukset
hajallaan ja vanhat pitsiverhojen jäännökset päässään. Kaarinalla oli
Esterin vanha tanssipuku yllään ja Elsalla Elinin pitsipusero ja ruskea
silkki-alushame. Molemmat lauloivat mitä säveliä ja sanoja muistiin
sattui. Sitten tuli kreivi Luna, Aksel, joka jollain ihmeellisellä
tavalla oli hankkinut itselleen niin komean kreivillisen puvun, että
Sissi ihastuksesta kirkui. Erkillä, trubaduurilla, oli Akselin vanhat
polvihousut, Kaarinan sinisulkainen hattu ja viheriäinen verkaliina
hartioilla. Hän lauloi oikein kauniisti osansa.
Mustalaisleiri-kohtaus herätti suurta ihastusta. Siinä olikin ollut
paljon puuhaa. Mustalaisiksi oli värvätty Pappilan Maiju ja Yrjö
Heiniö. Yrjö Heiniö takoi perunanuijalla hatturasiaa, ja Maiju löi
kahta kattilankantta yhteen Ulriikan suureksi kauhuksi. Heillä oli
punaiset kaulaliinat, loistavat nauhat hiuksissa ja punaiset sukat.
Iris oli puettuna Ulriikan punaiseen alushameeseen ja Kaarinan
kirjaviin tohveleihin. Erkin punainen silkkikaulaliina oli sidottu
hänen mustiin hiuksiinsa. Huolimatta naurettavasta puvustaan hän
lauloi niin hyvin, että tempasi kaikki kuulijat mukaansa. He unohtivat
istuvansa rouva Heinosen pienessä ruokasalissa, jonkinlainen lumous
oli vallannut kaikki. Ja kun onneton Azucena viimein kertoi lapsensa
hirveästä kuolemasta, ulvoi Sissi ääneen, ja Ulriika niisti nenäänsä
kuuluvasti.
Tuli sitten viimeinen kohtaus. Azucena makasi leposohvalla, joka
oli nostettu Elinin huoneesta keskelle lattiaa, ja trubaduuri venyi
lattialla hänen vieressään. Leonora astui sisään puettuna Ulriikan
mustaan kirkkohameeseen ja rouva Heinosen leskenhuntuun. He lauloivat
kaikki kolme, Leonora tunnusti ottaneensa myrkkyä ja vaipui maahan.
Pling -- samassa soi ovikello kimeästi.
-- Herrajesta! huusi Ulriika ja riensi avaamaan sulkien oven jälkeensä.
Täti Hammarin ääni!
-- Hyss, olkaa hiljaa, ei hän tule tänne, kun Elin ja äiti ovat poissa,
kuiskasi Aksel.
-- Sammuttakaa sähkö, kuiskasi joku.
Erkki sammutti sähkön, ja kaikki odottivat henki kurkussa.
-- Ei, herrasväki ei ole kotona, kuului Ulriikan ääni, -- he palaavat
vasta hyvin myöhään.
-- Jaahah, Ulriika sanoo sitten vaan terveisiä rouvalle. Minä tulen
sitten huomenna.
Lapset hengähtävät helpotuksesta. Silloin halkaisee jännittävän
äänettömyyden Sissin vaikeroiva ääni:
-- Elsa, sinä tallaat minun Ullaani.
Kauhistus! Elsa alkaa tirskua, Maiju yhtyy häneen hihittäen, Yrjö
Heiniö hirnuu.
Neiti Hammarin tarkka opettajankorva kuulee tässä jotain epäiltävää.
-- Minä pistäydyn vähän tervehtimässä lapsia, sanoo hän.
-- He taitavat olla jo nukkumaan menossa, kuuluu Ulriikan hätääntynyt
ääni.
Mutta Ulriikan silminnähtävä hämminki lisää vain neiti Hammarin
epäluuloa. Hän alkaa astua ruokasalia kohti. Yleisö ja näyttelijät
pakenevat suinpäin eri suunnille. Taistelutantereelle jäävät ainoastaan
Kaarina, joka on kompastunut pitkään hameeseensa, Iris, joka
tyrmistyneenä lepäsi yhä sohvalla, Hanna sekä Sissi, joka rauhallisena
istuu paikallaan, Ulla toisessa kädessä, toisessa puoli nekkua.
Neiti Hammar sytyttää sähkön.
-- Mitä tämä merkitsee? Mikä hirveä sekasotku! Kuulumatonta! Elsa!
Ester! Aksel! huutaa hän.
Varsin ymmärrettävistä syistä ilmestyi ainoastaan Ester.
-- Minä ihmettelen sinua, Ester, sanoi neiti Hammar ylhäisen
kylmällä äänellä, jota hän käytti ainoastaan silloin, kun hän tahtoi
perinpohjaisesti nujertaa jonkun.
-- Lapset vain hiukan leikkivät oopperaa, vastasi Ester nöyrästi.
-- Leikkivät oopperaa! Jaa-jaa, nykyajan lapset! No, ja kuka tämän
nerokkaan leikin keksi?
-- Iris, vastasi Ester hiukan epäröityään.
-- Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen
Irikseen. -- Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa,
mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi
ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa.
Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun
periytyneet. -- Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.
Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen
jäljelle-jääviin.
Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa
hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta,
ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui
yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:
Katkera kuolema on,
kun sinut nähdä sain...
Kuudes luku.