-- Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten
sisään.
Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa.
Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle
päähinettä, ja Iris parsi sukkia.
-- Mikä on loukkaavaa? kysyi Hanna.
Elsa heittäytyi ainoaan vapaana olevaan tuoliin.
-- Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista
vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti.
Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja
tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.
-- Sehän olisi hauskaa! iloitsivat tytöt.
-- Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt?
Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa
virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua
ainoatakaan tyttöä."
-- Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen
kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt
kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."
-- Hävytöntä! huusivat tytöt yhteen ääneen.
-- Olivatko Mauno ja Erkki läsnä? kysyi Kaarina.
-- Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin
pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin
hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.
-- Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. -- Luulevatko
arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa.
Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin
muualle, esimerkiksi Fazerille.
-- Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme
heidät varmimmin, ehdotti Hanna.
Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti
istuimeltaan.
-- Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä,
Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa
sinut syntymäpäivilleen huomenna.
Tytöt katsoivat häneen epäillen.
-- Mitä kepposia sinulla nyt taas on mielessä? kysyi Kaarina.
-- Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. -- Mutta sen
vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.
-- Hui hai, Aksel pyytää sinua kauniisti. Saatpa nähdä.
Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta,
uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään
epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.
-- Mainiota, nauroi hän, -- siitä tulee oivallinen kosto pojille.
-- Mutta sinä voit saada siitä ikävyyksiä, Iris, sanoi Hanna.
-- Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia
tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. -- Iriksen
silmät säihkyivät. -- Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun
vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun
täytyy saada vähän kujeilla.
-- Totta puhut, sanoi Kaarina, -- kujeilla minäkin tahdon, ja sinä
myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.
Hanna hymyili.
-- Olkoon menneeksi. Emmehän tee mitään väärää.
-- Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. -- Elsalle en
mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.
-- Emme tietystikään, lupasivat Hanna ja Kaarina.
Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista.
Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan
poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.
-- Kaarina, eikö oteta tammi? kysyi Erkki.
-- Minä lähden ulos kävelemään Iriksen kanssa, vastasi Kaarina.
-- Entä sinä, Hanna?
-- Minä lähden myös kävelemään.
-- Elsa, sinä varmaankin tulet. Sinähän olet minulle velkaa pelin.
Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan
pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt
haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja
kuiskasi:
-- Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla
poikien kanssa.
Elsa joutui hämilleen.
-- Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti
huoneesta.
-- Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla!
ihmetteli Erkki.
-- Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. -- Antaa heidän nyt vähän
aikaa olla mutrusuina.
Oli pimeä lokakuun päivä, sataa vihmoi hiljakseen.
-- Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa,
että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin
kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel
oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä
oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva
nimipäivärinkeli ja kakku.
Kello viiden aikana saapuivat Väinö Kalm, Aarne Forss ja Yrjö Heiniö.
Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä
katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja
sateenvarjo kourassa.
-- Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan,
uhkasi hän. -- Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut
suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.
Soitettiin ovikelloa. Sissi juoksi huoneeseen.
-- Tuli kauhean paksu rouva.
Kaarina ja Hanna vaihtoivat nopean silmäyksen.
-- Kukahan se on? ihmetteli Elsa.
Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat
ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:
-- Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen,
olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?
-- Kyllä, hyvä rouva, vastasi Akselin ääni.
-- Arvasinhan sen. Tule tänne, poika kultta --
Kuului kaksi nopeasti toistaan seuraavaa läiskähdystä.
-- Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka
kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?
Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat
nytkähtelivät.
Rouva puhui edelleen.
-- Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi
Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja
muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet
tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.
-- Hyvä rouva -- -- --
-- Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.
-- Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei
ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel
kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.
-- Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan
on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea
vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.
Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan
ruokasaliin Akselin käsikynkässä.
Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat
pitkin poskia.
-- Mainiota! ähki hän -- Mainiota!
Hannakin nauroi hiljaiseen tapaansa. Elsa näytti loukkaantuneelta.
-- Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan
saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava,
vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille
hänestä.
Hetkisen kuluttua Aksel hyökkäsi sisään punaisena ja kiihtyneenä.
-- Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti
maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään
hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!
Kaarina nykäisi Elsaa kuiskaten:
-- Älä mene!
Elsa keikahutti niskojaan.
-- Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet
seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä
lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.
-- Elsa, -- Akselin ääni oli uhkaava, -- ellet sinä nyt tule, saat sitä
katua.
Elsa näytti itsepäiseltä.
-- Tule, rakas Elsa, -- rukoili Aksel. -- Minä hommaan sinulle talvella
luistinklubimerkin. -- Elsan kasvot valkenivat. -- Tulkaa, Kaarina
ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä
teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.
Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.
-- Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla
nyrpeissään.
-- Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia -- -- --, sanoi Kaarina
epäröiden.
Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä.
Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli
tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista
taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa
istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu
nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle
solmittu hattu ja silmillä paksu harso.
-- Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa,
esitteli Aksel.
Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat
silmät maahan luotuina.
-- Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää,
hymyili Amanda täti. -- Härranen aikka, minä muistan vielä vallan
hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku
nykerönenä ja hamppaaton suu. -- Mitä nauratte, nuoret ystävät?
Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui,
nauroivat ääneen.
-- Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut.
Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin
muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet.
Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.
Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. --
Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen
valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.
Hän ojensi pitkän, vaaleanpunaisen vatsavyön Akselille.
Huoneessa kuului katkeamatonta hihitystä ja rajuja naurunpurskahduksia.
-- Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, -- miksi nauratte? kysyi täti Amanda
taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.
-- Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, -- ja
väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.
Aksel loi raivostuneen katseen Erkkiin, mutta täti hymyili herttaisesti.
-- Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te
olette ystävällinen nuorukainen.
Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän
loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin
polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.
Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä
herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.
-- Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan
kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti -- -- --
-- Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan.
Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen
keittiön kautta sisään.
Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai
huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen
silmäyksen. Mauno yski hämillään.
Amanda täti oli noussut pystyyn ja astui ovea kohti ikäänkuin
lähteäkseen.
-- Neiti Hammar, rouva Petander, esitti Aksel.
-- Kuinka! huudahti Alina täti. -- Ei suinkaan vaan Amanda Petander
Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme
pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.
-- Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä
vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret
ystävät. Hyvästi, Alina kultta.
Hän syleili nopeasti neiti Hammaria.
-- Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän
meidän saada jutella.
-- Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli
hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.
-- Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan
Kaarinan ohi hän kuiskasi: -- Tuossa on, koeta pidättää häntä.
Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.
-- Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva
Petanderin ja Maunon jälkeen. -- Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se
on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.
Kaikki etsivät.
-- Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. --
Onko kukaan kätkenyt sen?
Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö
parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.
-- Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. -- Aivan Kaarinan takana. Täti on
pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.
-- Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää
sähkö.
Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.
-- Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. -- Hän sai
hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen
kiirehtiä junalle.
-- Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. -- Vanha ystävä,
eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin
vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.
Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten
Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja
Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen
ja mietteissään hetken aikaa:
-- Missä Iris on?
-- Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. -- Hänhän lupasi, että
sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.
Aksel katseli terävästi Elsaan.
-- Niinkö hän lupasi? Ahaa, nytpä alan ymmärtää.
-- Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein
kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.
-- Mitä sitten?
-- Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. -- En ole
sitä ennen näyttänyt sinulle.
Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen
levottoman näköisenä.
-- Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. -- Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä
katkerasti katua lystiään.
-- Mitä tarkoitat? kysyi Mauno terävästi.
-- Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä
pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä
pitää siitä huolen.
-- Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. -- Et kai aio kieliä neiti
Hammarille?
-- Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka,
että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.
Kaarina oli kalpea liikutuksesta.
-- Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin
sinua, Aksel.
Aksel kumarsi ivallisesti.
-- Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani.
Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?
-- Olin kyllä.
-- Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva
"Petanderia".
Kaarina oli ääneti. Mutta Mauno vastasi rauhallisesti.
-- Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat
minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä
annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.
-- Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee
kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen
tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.
-- Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun
toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi
tietää. -- Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti,
sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. --
Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin.
Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.
-- Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, -- ei Iris voinut arvata, että
neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.
-- Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti
olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on
hankkinut meille hauskan iltapuolen -- -- --
-- Niin, minun kustannuksellani, murisi Aksel.
-- Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme
petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että
olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa,
eikö totta, pojat?
-- Tietenkin, vastasivat pojat yhteen ääneen.
Aksel näytti hiukan leppeämmältä.
-- Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti
Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi
kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa,
ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.
-- Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet,
Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin
moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää,
että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin
on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei
kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin
houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin
kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?
Maunon ääni oli vakava, hänen katsantonsa pakottava.
-- Hyvä, Mauno, huusivat pojat. -- Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä
sille, joka kavaltaa toverinsa.
Aksel ojensi Maunolle kätensä.
-- Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris
saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi,
siitä en luovu.
-- Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi
Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset
silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen
niellen itkua.
Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan
masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä
ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.
Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt
helpotuksesta.
-- Enpä olisi uskonut pojista niin hyvää, sanoi Hanna.
-- Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan
ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut!
sanoi Kaarina.
-- Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton,
sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. -- Oi, ette usko,
kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen
hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän
kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?
Iris nauroi sydämellisesti.
-- Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä
Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä.
Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on
näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan
näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?
-- Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka
omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.
-- Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. --
Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä
kuin sinä.
Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon
hän piti Iriksestä!
Neljäs luku.