Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole
kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni
sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi,
ahkerasti käyttää lehtiäsi.
Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja
liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot,
Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on
niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain
sievästi siisteillä katukäytävillä -- hohhoh, se on toista kuin kahlata
rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla,
valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse
peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan.
Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset
upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät
puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan
Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita
(toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun
saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein
tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä
loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee
menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. -- (Minun
täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita,
porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri
porkkanapenkkini miltei koskematta.)
Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on
jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se
pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.
* * * * *
Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota.
Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta
tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi,
että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä,
joiden keskuudessa elän.
Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja
näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli
ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten,
hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun
täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin
ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat,
marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä
torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin
kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät
niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset
syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon
ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin
nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään.
Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain,
enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän
ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa.
Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on
kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän
ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä
suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen
alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle,
hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä
Irikselle.
Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen
sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan
soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen
tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar,
maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin
tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja
töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin
veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester
ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän
muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää
Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen
kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja.
Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa.
Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen
asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen.
Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille,
hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on
historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä
kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti
läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään
pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen
sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna
hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on
kerrassaan käsittämätöntä!
Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti
Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti
puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja
tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa
jalopeuran luolaan.
Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei
oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii
Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä
vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.
Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti
ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana
sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta
vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen,
ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät,
heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän
koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.
Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin
Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita
tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee
Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat
esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että
he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita,
jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.
Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja
Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja
pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin
Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa
ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei
Elsa oikeastaan -- en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa
sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään
toimittamaan muotilehteä.
Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri
Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?
* * * * *
Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni,
joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen
vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He
ovat kerrassaan kiusoittavia.
Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia.
Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus
pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt
niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja
kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta,
kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja
jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.
Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän
syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi",
koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris
tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna
yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen
nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi
raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka
paikassa kaikkien tiellä.
Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi
hän vain:
-- Hän ei koskaan naura Ullalle.
Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän
aina kantaa retuuttaa kainalossaan.
Sissi itse ei myöskään ole kaunis ja tahraa aina vaatteensa.
-- Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia,
sanoo Aksel. -- Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko
Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.
Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin
Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia
kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin
huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja
muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina
puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.
Iris ja minä nauramme heille.
Kolmas luku.