Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden
ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin
jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.
Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja
tuijotti ulos pimeyteen.
Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen
valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa
syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat
dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen
vieressä.
Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki
ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain
uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi
käsilaukustaan -- ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät
tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.
-- Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli
lämmin, osaaottavainen sävy.
Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka
ojensi hänelle nenäliinaa.
-- Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena
tarjottuun hienoon batistiliinaan.
-- Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.
Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.
Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho
hieno, hiukan pisamilla.
Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa,
innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun.
Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei
enää osannut hillitä kieltään.
Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.
Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:
-- Matkustatteko tekin Helsinkiin.
-- Kyllä, vastasi toinen lyhyesti.
-- Kouluun tietysti?
-- Niin.
-- Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa
muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa
suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.
-- Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö
ystävällisesti.
Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli
urhoollisesti itkua vastaan.
-- Te ette siis ennen ole käynyt koulua?
-- En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua
kotona niin kauan kuin mahdollista.
-- Minäkin lähden ensi kertaa Helsinkiin kouluun.
-- Todella! Ja mihin kouluun tulette?
-- Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.
-- Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, -- sinnehän minäkin tulen,
mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.
Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö
enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että
Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja
omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin
puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja
vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin
ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.
Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:
-- Onko teillä sisaria ja veljiä?
-- Ei ole, vastasi toinen.
-- Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne
toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat
poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi
olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.
Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät
jaloittelemaan.
-- Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.
-- En, vastasi Kaarina, -- olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää
rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita
piirakoita.
Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat
kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän
turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan
tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja
luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen
paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.
Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen.
-- Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin.
Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin
saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri
istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä
ja kuivilta. Ja lihava rouva -- ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.
Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla,
kiiti vain ylpeästi ohitse -- kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan
ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.
Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää
Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?
Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet
toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa.
Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani -- ja Maijun vanhemmat olivat
pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia -- Maiju
kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä
ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä
se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen
-- Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli
sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot
kenkänsä.
Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta
käsittämätöntä.
Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi
heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia
Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä
suostui.
Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin -- jo näkyi Töölönlahti ja
vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.
Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.
Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että
isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta
kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi
liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja
yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.
-- Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni.
Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan
seisoi noin viisitoistavuotias poika.
-- Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy
ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut
niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan,
on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta --
taivas! -- olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin -- tässä hän on.
Eikö hän ole hauska?
Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. --
Suvaitsetteko?
Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon
lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä
Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko
ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki
uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän
miltei typertyi.
Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina
tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester
Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa
hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili
iloisesti.
-- Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.
-- Olemme ja emme, nauroi Kaarina.
-- Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni
Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.
Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen
valittavalla äänellä:
-- Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme
illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille
heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.
Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä
Elsan kanssa.
-- Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt
olivat kahden huoneessaan.
-- On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista
säästäväisyyttään Riihimäellä.
-- Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista.
Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin
mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa
saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin
hattuihinsa.
Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel
olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki
hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti
porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset
silmät.
-- Oi rakas, rakas koti!
Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.
Toinen luku.