Kadut olivat likaiset, taivas harmaa ja vettä sataa tihutti tuon
tuostakin. Siitä huolimatta sytytettiin joulukuuset suuressa
kaupungissa kuten maallakin, ja joulu-ilo täytti mielen. Pankinjohtaja
Heinosella vietettiin joulua samaan tapaan kuin rouvan kotona oli
totuttu. Joulupäivällinen syötiin kello viideltä, sitten sytytettiin
joulupuu, ja sen jälkeen jakoi isä suuresta korista lahjat ojentaen
jokaiselle hänen lahjansa.
Joulukuusi oli komea, oli luovuttu vanhanaikaisista kynttilöistä ja
poltettiin kuusessa pieniä kirjavia sähkölamppuja. Ne olivat kyllä
koreita ja valaisivat hyvin, mutta itsekseen kaipasi kukin kynttilöiden
lämpöistä joulutunnelmaa.
-- Eikö totta, Iris, -- näin komeata kuusta ei teillä ollut
Metsäpirtissä? sanoi Sissi Irikselle, kun perhe istui piirissä isän
ympärillä.
-- Ei ollut, vastasi Iris ja vaipui mietteisiin. Sissi oli oikeassa.
Komeammin täällä juhlaa vietettiin, mutta kuitenkin joulu tuntui
enemmän joululta siellä. Juhlallisena metsä ympäröi taloa, maa oli
valkoinen, taivas kirkas. Kuusikin oli vihannampi, vaikka ei niin
korea. Lahjoja oli vain joku, pieniä, vaatimattomia nekin. Mutta
tuvan pitkää pöytää kattoi valkoinen liina, lattialla oli tuoreita
katajanoksia, ja katossa häilyi himmeli. Ja kun jouluvirsi hartaana
kaikui Seren ja Mantan huulilta, Tanelin ja Mikon siihen yhtyessä,
silloin tunsi, että oli joulu, siunattu, pyhä joulujuhla.
Rakas Sere, hyvä uskollinen Taneli. He olivat muistaneet häntä,
lähettäneet kumpikin pienen lahjan, Sere parin valkoisia käsineitä,
Taneli pienen sievän rasian, jonka hän itse oli veistänyt ja maalannut.
Mantalta oli tullut korea joulukortti: "Onelista joulua doivotan
Irikselle."
Iris oli myös lähettänyt Metsäpirttiin lahjoja. Enolta saamillaan
joulurahoilla hän oli ostanut Serelle ompelurasian, Tanelille
kaulahuivin ja Mantalle esiliinan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka
Taneli hiihtää mantereelle, ja kuinka uteliaat kaikki olivat näkemään
käärön sisällystä.
Iris havahtui mietteistään.
-- Iris, etkö huomaa!
Tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Eno ojensi hänelle
paperikäärön.
-- Saat itse avata.
Kääröstä tuli esiin sievä karvalakki.
-- Sellaista sinä tarvitsetkin. Naapukkasi on kerrassaan kauhistuttava,
sanoi Elsa. -- Nyt sinun kanssasi kehtaa näyttäytyä kadulla.
-- Ensin hänen kuitenkin pitää saada uusi talvipalttoo, mutisi Aksel.
-- Ehkä isä ostaa sipulle senkin, niin et näytä kerjäläiseltä. Hän
kohtasi isän katseen ja vaikeni hämillään. Isä oli katsonut häneen niin
oudosti, melkein surullisesti.
-- Mikähän isäukkoa vaivaa tänä iltana? kysyi hän matalalla äänellä
Eliniltä, joka istui hänen vieressään.
-- En tiedä, hän ei ole kaltaisensa, olen tarkannut häntä koko päivän,
vastasi tämä kuiskaten.
-- Ehkä hän on sairas?
Elin näytti huolestuneelta. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että isä oli viime
aikoina ollut alakuloinen ja rasittunut.
Sillä aikaa kuin tytöt ihailivat joululahjojaan, silkkikankaitaan,
hansikkaitaan ja pikku korujaan, seisoi Iris ikkunan ääressä. Joku
kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.
-- Mitä mietit, tyttöseni? kuului enon ääni.
-- Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa
kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta
kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha
mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne
ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan
saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja
katsovat alas tänne maan päälle.
Eno hyväili tytön tummaa tukkaa.
-- Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi, pikku Iris?
-- Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa
siellä on?
-- Hyvä ja rauhaisa, huokasi eno raskaasti.
Iris loi häneen nopean katseen. Eno oli kalpea, silmissä väsynyt katse.
-- Näytät niin väsyneeltä, eno. Oletko sairas?
-- En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni
kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?
-- Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on
sen minulle opettanut.
-- Laula, tyttöseni.
Iris lauloi. Ensin matalalla äänellä, arasti ja epäröiden. Mutta pian
hän unohti missä oli, unohti ihmettelevät katseet ympärillään. Hän oli
taas kotona, Metsäpirtin tuvassa.
Jouluyö, juhlayö.
Päättynyt on päivän työ.
Kaks vain valveill' on puolisoa
lapsen herttaisen nukkuessa
seimikätkyessään.
Jouluyö, juhlayö.
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle,
maassa rauha, myös ihmisille
olkoon suosio suur'.
Serkkujen vilkas keskustelu katkesi. He katsahtivat toisiinsa hämillään.
-- Kauhean tunteellista, mutisi Aksel, mutta yhtyi lauluun melkein
huomaamattaan. Samoin tekivät tytöt luotuaan silmäyksen isään, joka
istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Vanhan joululaulun
juhlallinen sävel kaikui hartaana ja sydämellisenä nuorten huulilta.
Joulurauha täytti huoneen, viivähtäen hetkisen mielissä.
Aamuhämärissä kuului hiljainen koputus Elsan ja Iriksen huoneen ovella.
Ulriika pisti päänsä sisään.
-- Olisi aika jo lähteä kirkkoon.
Tytöt olivat päättäneet mennä joulukirkkoon, mutta koputuksen
kuullessaan he vain kääntyivät toiselle kyljelle.
Uusi koputus. Iris kohosi silmiään hieroen istumaan vuoteellaan.
-- Elsa, nouse jo. Ulriika koputtaa.
Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui
haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta
mieli teki kirkkoonkin.
-- Elsa, etkö tulekaan kirkkoon?
Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi
hänelle lämmintä kahvia.
-- Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat
pimeätä katua kirkkoon.
-- Ei jaksanut nousta.
-- Arvasinhan sen. Elsan hyvät aikomukset raukeavat tavallisesti
tyhjiin.
Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa
jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta
istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli,
sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen
äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.
Kun he palasivat kirkosta kotiin vallitsi huoneissa omituinen
hiljaisuus.
-- Nukkuvat vielä kaikki tyyni, nauroi Iris, mutta vaikeni äkkiä. Mimmi
tuli eteisessä häntä vastaan sormi suulla, kalpeana ja säikähtyneen
näköisenä.
-- Hyss, kuiskasi hän, puhukaa hiljaa. Ja hän loi pelokkaan katseen
pankinjohtajan huoneeseen.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Iris ehdottomasti hiljentäen ääntään
hänkin.
-- Pankinjohtaja on kuollut, kuiskasi Mimmi.
Iris tuijotti häneen sanatonna.
-- Nyt ei Mimmi puhu totta, sai hän viimein hitaasti sanotuksi.
-- Jeesus sitä tyttöä! Rupeaisinko minä valehtelemaan tällaisena
päivänä! Voi, Ulriika, nyt se kaatuu, ottakaa kiinni.
Huone pyöri Iriksen silmissä. Hän tarttui Ulriikaa käsivarteen.
-- Eihän se ole totta, Ulriika, eihän? kuiskasi hän soinnuttomasti.
Kyyneleet vuotivat pitkin Ulriikan karkeita poskia.
-- Eri minäkään sitä osaa uskoa. Tule, lapsi raukka, mennään istumaan.
Hän talutti Iriksen tyttöjen huoneeseen ja asetti hänet sohvalle
pitkälleen. -- Mitenkä se tapahtui? kysyi hän hiljaa Mimmiltä.
-- Sydänhalvaus se oli. Minä kuulin tohtorin sanovan Elin neidille,
että hänellä on jo kauan ollut huono sydän, joku äkillinen
mielenliikutus teki lopun. Tänä aamuna se tapahtui.
-- Missä täti ja serkut ovat? kysyi Iris.
-- He ovat kaikki rouvan huoneessa. Rouva sai hermokohtauksen, ja
Elin neiti hoitaa häntä. Toiset raukat itkevät eivätkä tahdo lähteä
minnekään rouvan luota. Hohhoh sentään.
Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta hiljaa jutellen. Iris jäi
sohvalle niinkuin Ulriika oli hänet asettanut. Hänen suuret mustat
silmänsä tuijottivat tuskaa täynnä eteensä.
-- Kaikki ne, joita rakastan, viedään, äiti, Ulla, eno.
Hänen mieleensä muistui eilisiltainen keskustelu enon kanssa. Suotko
minullekin paikan Kotitähdessäsi? oli eno kysynyt.
Nyt oli eno siellä, oli päässyt ennen häntä äidin luo. Siellä oli hyvä
ja rauhaisa.
Kahdeksas luku.