Ester erehtyi ennustaessaan, että Stjernfeltit sulkisivat ovensa
Irikseltä. Muutaman päivän kuluttua soitti miss Walker puhelimessa
Heinoselle ja pyysi, että Iris saisi tulla Ullan luo. Ulla oli hiukan
vilustunut ja kaipasi seuraa.
Onnellinen Iris noudatti kutsua. Ullan vanhemmat olivat vierailulla,
Ulla ja hän istuivat kahden, pelasivat dominoa ja haimaa, söivät
pähkinöitä ja leivoksia ja juttelivat. Miss Walker soitti ja lauloi
englantilaisia laulujaan ja tarjosi heille teetä pienestä hopeisesta
teekeittiöstä. Se oli hauskin ilta siitä asti kuin Iris oli lähtenyt
Metsäpirtistä.
Ja tällaisia hauskoja iltoja tuli useita. Tuon tuostakin pyydettiin
Iristä Ullan luo. Ullan vanhemmat olivat usein kutsuissa, ja jotta
heidän lemmikillään ei olisi ikävä, hankkivat he hänelle toverin.
Kenraalitar, joka alussa oli hiukan peljännyt, ettei Iris olisi sopiva
seura hänen huolellisesti kasvatetulle tyttärelleen, rauhoittui
nähdessään, kuinka elähyttävästi reipas maalaistyttö vaikutti Ullaan.
Joskus kutsuttiin Elsa mukaan, mutta silloin ei tytöillä koskaan ollut
niin hauska kuin kahden kesken.
-- Miksi sinä, Ulla, oikeastaan niin paljon pidät Iriksestä? kysyi Elsa
kerran hiukan kateellisesti.
-- Hän on niin erilainen kuin muut tytöt, selitti Ulla avomielisesti.
Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja
ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.
Sitä ei Elsa ymmärtänyt. Hän oli aina kuullut äidiltä ja sisarilta,
että täytyy olla aivan niinkuin muutkin -- -- --
* * * * *
Kevätlukukausi alkoi jo lähetä loppuaan, Iris laski päivät siihen kuin
hän pääsisi takaisin Metsäpirttiin. Hänen oli määrä ensin suorittaa
tutkinto yhteiskoulun kolmannelle luokalle, ja sen jälkeen lähteä
kesäksi kotiin Seren ja Tanelin luo. Neiti Salo oli hermostunut ja
hoputti oppilastaan lukemaan, mutta Iris oli hajamielisempi kuin
koskaan. Hänen oli mahdoton saada päähänsä mitään, kun kevätpäivä
paistoi, posetiivi soitti pihalla ja puut alkoivat vihannoida.
Sisäänpääsytutkinto ei näin ollen onnistunut sen paremmin kuin että
Iris sai ehdot matematiikassa ja ruotsissa.
-- Pitääkö hänen, suuren tytön, joutua pikku tyttöjen pariin?
päivitteli rouva Heinonen, kun asiaa pohdittiin perheen kesken.
-- Ei suinkaan, sanoi neiti Hammar päättävästi. -- Hän lukee kesällä
ja suorittaa ehtonsa syksyllä. Neiti Salohan jää kaupunkiin kesäksi,
joten Iris saa jatkaa hänen johdollaan. Ja minun luonani hän saa asua.
Hän voi olla minulle avuksikin kesällä. Roosa täti tarvitsee suurta
huolenpitoa nykyään.
-- Mutta tytön piti päästä Metsäpirttiin kesäksi, koetti rouva Heinonen
vastustaa. -- Emmekö voisi lähettää neiti Saloa sinne?
-- Se on aivan turhaa. Siellä tyttö ainoastaan villiintyy. Ei, rakas
Selma, olkaamme järkeviä. Olet usein itse valittanut tytön huonoa
kasvatusta. Sinä olet aivan liian pehmeä voidaksesi kasvattaa sellaista
lasta kuin Iris. Minulla on nyt tilaisuus tehdä jotain hänen luonteensa
kehitykseksi. Se on velvollisuuteni ihmisenä ja kristittynä äiditöntä
lasta kohtaan, jota hänen oma isänsä niin surkeasti laiminlyö.
Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei
rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.
Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä
päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista
opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa
ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja
Tanelin luo.
-- En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, -- ikävöin kotiin, ikävöin
niin kauheasti.
Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että
neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa
tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan
päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön
kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi
näyttää kasvattajalahjojaan.
Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin
pariksi viikoksi.
Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat
kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin
hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla,
silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta
suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi
keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.
Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä
puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku
sireenipensas.
-- Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän
ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain
Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.
Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin
Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit,
käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat
raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa
lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään
ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei
aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei
Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris
kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle
viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti,
päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas.
Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja
Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti
istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:
-- Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea
minun, vanhan eukon, kanssa.
Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan,
varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut
juoksentelemaan vapaana metsissä.
-- Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin
kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut
toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi
ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt
hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.
Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili:
Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.
Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon
kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.
-- Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten
odotusta osasi läksynsä sujuvasti.
-- Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina
täti Roosa tädille. -- Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.
-- Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti
lempeään tapaansa.
-- Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär,
mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa
saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet
kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.
Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja
kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja
johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää.
Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä
pelkistä hyvistä neuvoista.
Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä
nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston
kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän
kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti
sees.
Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla
olivat hänen kanssaan.
Mutta kun hän parin tunnin kuluttua palasi kotiin, hiukset tuulen
pörhöttäminä, antoi neiti Hammar hänelle kelpo läksytyksen siitä, että
hän ilman lupaa oli lähtenyt ulos.
* * * * *
-- Iris, onko maailmassa mitään ikävämpää kuin läksyt ja koulu? kysyi
Elsa ja sulki kirjansa haukotellen.
-- On, vastasi Iris päättävästi.
-- Äläs! Elsa kohottautui leposohvalta, jolla hän oli maannut
vatsallaan jalat pystyssä, kasvot käsivarsien nojassa. -- Minä luulin,
että koulunkäynti olisi sinusta yhtä ikävää kuin minustakin.
-- Oletko koskaan istunut Roosa tädin ja Alina tädin arkihuoneessa
kutomassa tomuliinaa kuumana kesäpäivänä, kun ulkona paistaa aurinko ja
meri on kiiltävän sininen?
Elsa nauroi.
-- Totta tosiaan, ei ole houkuttelevaa.
-- Ajattele itse: kärpäset surisevat, Roosa täti torkkuu sukanneule
polvilla, ja Alina täti lukee yksitoikkoisella äänellä kirjaa, joka
on kauhean ikävystyttävä ja pitkäveteinen. Koulussa on sittenkin
hauskempi, aina siellä jonkun kepposen lystikseen keksii.
-- Niin sinä, huokasi Elsa, -- sinä kyllä osaat pitää hauskaa
koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan
tunnilla kirjelipun jollekin toverille -- heti on opettaja kimpussani,
ja minä saan viivan muistutusvihkoon.
-- Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. -- Mutta ainahan sitä
sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä
tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin
koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi
aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen
oppilaalle.
-- Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan
kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.
-- Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan
kysymystä, nauroi Iris.
-- En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin
kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. -- Minusta olisi paljon
mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut
kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.
-- Kunpa Ulla edes saapuisi kaupunkiin!
-- Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen
serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että
Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko
kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.
Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas?
Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun
Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla
oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.
Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle
kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen
vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli
huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.
Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa
uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle,
kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen
luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja
ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. -- Kyyneleet vierivat pitkin
Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa;
nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.
-- Ulla, Ulla, nyyhki hän, -- en koskaan, koskaan enää voi olla iloinen.
Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka
riippui seinällä vaatekomerossa.
Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät
punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.
-- Kylläpä näytät siistiltä, huomautti Aksel.
-- Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.
-- Oletko saanut muistutuksen koulussa? kysyi Ester uteliaasti.
-- En, mutisi Iris jurosti. Itku pyrki taas kurkkuun.
-- Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa
Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.
-- Oletpa sinä lapsellinen, naurahti Ester.
Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari
satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen
valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa
häntä.
Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja
kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen
siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin
kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt,
ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain
silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui
mietteissään aarteittensa ääressä.
Joulu läheni, koululaiset laskivat päivät joululupaan ja iloitsivat.
-- Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä
väsyneenä palasi koulusta. -- Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa
se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.
Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön.
Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.
Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa
samettilipas.
-- Siinä on joku koru, voi, avaa kansi, huusi Elsa innoissaan.
Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka
kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.
-- Ullan sormus! huudahti Iris.
Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta",
oli Ulla itse siihen kirjoittanut.
-- Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, -- kumma, että Ulla on hennonut
sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.
Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris
oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.
-- Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. -- Minä en koskaan enää
näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.
-- Iris, mitä sinä huudat! Et saa noin. Onko Ulla sairas? hätäili Elsa.
Mutta Iris ei kuullut. Hän itki rajusti ja huusi yhtämittaa:
-- Ulla, Ulla! En koskaan enää näe Ullaa.
Elsa juoksi äidin huoneeseen.
-- Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. -- Iris itkee niin katkerasti eikä
vastaa minulle mitään.
-- Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva
Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.
-- Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus,
nuhteli Elin.
Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja
itki taukoamatta.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä
kertaa Elsan puoleen.
-- En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän
yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.
Elin oli ottanut kirjeen lattialta, jonne se oli pudonnut.
-- Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. -- Kuollut
lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli
itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin
Irikselle.
Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. -- Älkää itkekö. Minäkin olen
hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun
valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja
sievästi Elsa itkee.
-- Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. -- Kas tuossa, juo
vettä ja tyynny, Iris.
-- Minä tulen äidin huoneeseen, en voi olla yksin, nyyhkytti Elsa.
-- Tule vain, lapseni.
Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja
huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.
Arka, kömpelö käsi kosketti hänen hiuksiaan. Iris kohotti kyyneleisiä
kasvojaan. Sissi seisoi hänen vieressään. Pikku tytön silmät olivat
entistään pyöreämmät, ja hänen suupielensä värähtelivät. Kainalossaan
hän kantoi suurta, kaunista nukkea.
-- Älä itke, Iris, sinä saat minun syntymäpäivänukkeni. Minä panen sen
nimeksi Ulla. Se oli ennen Doris, mutta nyt se on Ulla. Se on minusta
niin Ullan näköinen.
Iris pyyhki silmiään.
-- Kiitos, Sissi kulta, pidä sinä vain nukkesi. Sinä olet kovin kiltti.
Hän kietoi käsivartensa Sissin ympäri. Pikku tyttö oli tahtonut uhrata
kalleimpansa häntä lohduttaakseen. Iris tiesi, että Sissi rakasti
nukkejaan kiihkeästi kuin äiti lapsiaan.
Sissi huokasi helpotuksesta. Oli todellakin ollut kauhean vaikeata
luvata nukke Irikselle. Kummallista, ettei Iris siitä huolinut. Hän
taputti hellästi serkun märkää poskea.
-- Mehän voimme leikkiä sillä yhdessä. Sinä saat sen aina yöksi
vuoteeseesi.
Kun Iris illalla väsyneenä surusta ja kyynelistä laskeutui levolle,
täytyi hänen pakostakin naurahtaa. Sillä hänen vuoteellaan, pää
tyynyllä makasi Sissin nukke jäykkänä ja punaposkisena katsellen häntä
suurilla sinisillä silmillään.
-- Rakas pikku Sissi, kuiskasi Iris. -- En koskaan enää toru sinua, kun
pistät nenäsi muitten asioihin.
Hän silitti nuken kähäräpäätä. Se oli eloton, mutta hänestä tuntui kuin
olisi Sissin oma vaaleatukkainen pää levännyt hänen tyynyllään, ja
nuken huulet puhuivat Sissin äänellä:
Älä itke, Iris!
Seitsemäs luku.