Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila
suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa
liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen
yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin
päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian
myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri
jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut
itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli
raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa
pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko
omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu
vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa
hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui
kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi
kuolema hänet äkkiä.
Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton.
Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti
miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori
tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina
ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti
hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.
-- Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä
kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. -- Meidän on mietittävä
mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt
tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä
järjestettävä elämämme.
Rouva Heinonen loi nenäliinansa takaa loukkaantuneen katseen tyttäreen.
-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon.
Hermoni eivät vielä siedä sellaista.
-- Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. -- Mutta silloin et ehkä olisi
siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt
jotain todellista ajattelemaan.
-- Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua
kohdellaan heti, kun hän on poissa.
Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän
olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan,
kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys
loukkasi tytärtä.
Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori.
Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus
ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle
jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.
Rouva Heinonen itki ja huokaili.
-- Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla
äänellä.
-- Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. -- Nälkään,
ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on
kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.
-- Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta
tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin
kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole
sellaiseen tottuneet.
-- Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi
minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.
Rouva Heinonen katseli onnettomana itsenäistä tytärtään.
-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, mutisi hän.
Mutta neiti Hammar ja kamreeri Vuori ilmoittivat hyväksymisensä.
-- Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi
ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.
-- Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. -- Minäkö rupeaisin
ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.
-- Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin
huudahduksen. -- Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.
Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat
kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän
oli itse asiassa siitä hyvillään.
-- On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin.
-- Mitä teemme Iris rukalle?
-- Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. -- Hän
ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin
minun tyttäreni.
-- Hm, sanoi kamreeri Vuori. -- Se ei ole niinkään helppoa. Iris
Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.
-- Kuinka niin? Entä Metsäpirtti! Kamreeri kohautti olkapäitään.
-- Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta
sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja
aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon
muutakin.
Elin loi huolestuneen katseen äitiinsä.
-- Tytöllä on kai muita sukulaisia, äiti?
-- Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole
Suomesta kotoisin.
-- Rouva Heinonen on oikeassa, olen ottanut selkoa tytön oloista.
Paitsi enonsa perhettä ei hänellä ole ketään omaisia. Isän nykyisestä
olinpaikasta en ole saanut tietoa, vaikka olen koettanut. Sen verran
olen kuullut, että hän on konserttimatkalla Amerikassa.
-- Mutta eihän voi vaatia, että me pidämme tytöstä huolta, sanoi rouva
Heinonen kiivaasti.
-- Rauhoitu, Selma, minä pidän huolta hänestä, sanoi neiti Hammar
juhlallisesti. -- Ei olisi kristitylle soveliasta jättää tyttö-rukka
oman onnensa nojaan huonoine taipumuksineen. Minä maksan hänen
puolestaan sinulle, sillä kotiini en häntä voi ottaa, hän häiritsee
hiljaista elämäämme. Mutta minä pidätän itselleni oikeuden valvoa hänen
kasvatustaan. En halua, että hän tulee yhtä hemmotelluksi kuin sinun
omat tyttäresi, Selma.
-- Mitä puhut, Alina! Ovatko minun tyttäreni hemmoteltuja? Kaarle tosin
hemmotteli Iristä, se on totta, mutta minä olen aina ollut ankara äiti.
-- Niinkö, sanoi neiti Hammar kuivasti. -- Minun tahtoni on, että
tytöstä kasvatetaan vakava, velvollisuutensa tajuava ihminen. Hänen
täytyy oppia tekemään työtä ja ymmärtämään, että hän elää toisten
armoilla. Olen tutkinut hänen luonnettaan ja huomannut, että hän
suuresti muistuttaa isäänsä. Hän on kiihkeä, uppiniskainen ja
ajattelematon kuten isäkin, ilman siveellistä ryhtiä ja pontta. Minun
velvollisuuteni on karsia nämä viat hänestä pois. Enkö ole oikeassa,
kamreeri Vuori?
-- On tietysti tärkeätä, että tyttö saa hyvän kasvatuksen, ja siinä
suhteessa te, neiti Hammar, varmaan olette kokeneempi kuin moni muu,
vastasi kamreeri. -- Mutta kun hän katseli päättäväisen neidin kylmiä
silmiä ja kovia piirteitä, ei hän voinut mielessään olla säälimättä
pikku metsälintua, jonka hän niin onnellisena oli tavannut yksinäisessä
saarikodissa.
-- Tyttöraukka! huokasi hän itsekseen.
Sillä aikaa kuin isän huoneessa neuvoteltiin perheen kohtalosta,
istuivat nuoret arkihuoneessa. Sissi oli mennyt levolle, mutta toiset
olivat liian kiihdyksissään voidakseen ryhtyä mihinkään. Ester ompeli
näön vuoksi suruharsoa puseroonsa, Aksel oli lukevinaan läksyä, mutta
säpsähti ja kuunteli pienintäkin liikettä viereisestä huoneesta. Elsa
teki lakkaamatta kysymyksiä, joihin Ester hermostuneena vastasi.
-- Olemmeko nyt köyhiä, Ester?
-- Olemme
-- Pitääkö meidän panna palvelijat pois ja itse pestä astiamme ja
lakaista?
-- En minä tiedä.
-- Minun täytyy kai käydä yhtä huonoissa vaatteissa kuin Tyyne Virta
meidän luokalla. Hänenkin äitinsä on leski, ja saksankielen opettaja
antaa hänelle usein vanhoja vaatteitaan. Hän ei sitä ole kertonut,
mutta Maili sanoi nähneensä neiti Mellinin päällä saman silkkipuseron,
jota Tyyne käyttää koulussa. Kauheata, jos minunkin pitää ruveta
käyttämään opettajien vanhoja vaatteita.
-- Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Aksel.
-- Maili ei enää varmaan välitä minusta, huokasi Elsa. -- Tyyne Virtaa
ei kukaan kutsu tanssiaisiin eikä syntymäpäiville.
Ester tunsi piston sydämessään.
-- Niin, Elsa-rukka, sanoi hän katkerasti. -- Me saamme nyt nähdä,
kutka ovat todellisia ystäviämme. Köyhää ei kukaan imartele.
-- Kenties tytöt ovat niin hassuja, että antavat varallisuuden
vaikuttaa, sanoi Aksel. -- Pojat eivät ainakaan sitä tee. Tapasin
Pohjolan pojat tänään, ja molemmat olivat minulle entistään
ystävällisemmät. Erkki pyysi minua käymään luonaan.
-- Erkki on hieno poika, sanoi Elsa.
Keskustelun aikana istui Iris äänetönnä matalalla jakkaralla pää käsien
varassa. Hän oli niin alakuloinen, ettei kuullut toisten puheesta
mitään. Enon kuoleman jälkeen hän tunsi itsensä merkillisen vieraaksi
perheessä. Häntä ei kohdeltu enää kuin läheistä sukulaista, pikemmin
kuin vierasta. Hän ymmärsi olevansa liikaa nyt, kun perheen raha-asiat
olivat horjuvalla kannalla. Hän olikin päättänyt lähteä takaisin
kotiin, jos täti Heinonen vain suostuisi. Hän ikävöi Seren hiljaista
osanottoa ja Tanelin turvallista olentoa.
-- Siellä olen kotonani, ajatteli hän, -- ystävien luona.
Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi
kaikki hänen kauniit unelmansa.
Kirje kuului seuraavasti:
Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa
sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen
kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon
jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on
kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun
täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle
tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja
Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.
Tämän kirjoitti Taneli Puuska.
Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään,
otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö
rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen
hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän
ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle,
jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu
ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa
puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu
karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras
kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja
Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin
vanha ja hidaskulkuinen.
Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja
tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja
turvattomaksi?
Elinin ääni herätti hänet katkerista mietteistä.
-- Iris, Alina täti kutsuu sinua.
Iris nousi konemaisesti jakkaraltaan ja seurasi Eliniä.
-- Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti
Hammarin ja Selma tädin.
-- Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. -- Me olemme
kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi
surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten
asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi
näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia
sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, -- hän nyökkäsi
päätään kamreerille, -- läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi
tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä
olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä -- -- --
-- Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. -- Antakaa minun lähteä kotiin.
En tahdo olla kenenkään vastuksena.
Neiti Hammar vetosi katseellaan kamreeriin:
-- Te näette, sanoi hän puoliääneen. -- Hillitön ja uppiniskainen.
-- Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. -- Ei sinulla ole kotia.
Metsäpirtti myödään.
Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole
kotia!
-- Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen
jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. -- Mene kiittämään
häntä.
Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi
kömpelösti ja sanoi:
-- Kiitos!
-- Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti
Hammar. -- Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt
saat mennä.
Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä
pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.
-- Tyttö-rukka! hän huokasi toistamiseen.
Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin
kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.
Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään.
Vastahakoisesti hän totteli.
-- Iris, kuiskasi Ulriika. -- Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on
vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti
Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa
teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.
Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla.
Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden
katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:
-- Luuleeko Ulriika todella niin?
-- Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui
Ulriika hiljentäen ääntään. -- Minä näin viime yönä unta, että sinä
tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja
sitten iloa.
Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen.
Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä
salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. --
Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!
Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen
huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. --
Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi.
Tytöstä tuntui kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat.
-- Vielä sinulle valkenee.