Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai
päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.
-- Voi, äiti, äiti! huusi hän. -- Huomenna on Ullan syntymäpäivä.
Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei
minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua
pyytänyt.
-- Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka
paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.
-- Eikö minulle todellakaan ole tullut mitään kirjettä, Mimmi? kysyi
Elsa.
-- Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.
Elsa riensi Iriksen luo.
-- Miksi et ole antanut kirjettäni?
Iris löi kätensä yhteen. -- Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa
sen sinulle.
-- Senkin hutilus! Missä se on?
-- Jospa voisin muistaa, minne sen panin.
-- Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin
olisin minä ainakin tehnyt.
Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.
Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä
kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen
koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli
vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja,
lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin
kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.
-- Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin.
-- Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta
vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen
hutilus.
Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.
-- Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän
kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä
tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.
-- Keneltä se oli? kysyi Sissi.
-- Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.
Sissi alkoi parkua. -- Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti
on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. -- Huu-uu,
minä kerron äidille.
-- Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi
pää edellä Iriksen sängyn alle.
-- Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin
ivallinen ääni kynnykseltä. -- Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä
jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä
kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?
-- Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja
ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. -- Mimmi
antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.
-- Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen
onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. --
En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, -- milloin tämä kirje
on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.
-- Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. -- Se unohtui minulta säiliön
reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se
varmaankin putosi lattialle.
Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut
Iristä.
-- Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi
kirjekotelon. -- Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on
Irikselle. Tuossa saat. -- Hän alkoi lukea:
Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia
ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen,
jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän
myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.
Ystävällisesti Ulla Stjernfelt.
Elsa riensi arkihuoneeseen heiluttaen kirjettä kädessään.
-- Olen saanut kutsun Ullalta, Iris samoin. Kuinka hauskaa!
-- Mitä sanoit? Onko Iris myös kutsuttu? kysyi Elin kummastuneena.
-- On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin
kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.
-- On kyllä, sanoi Iris. -- Kerran, kun olin Kaivopuistossa
hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.
-- Miksi et ole siitä ennen kertonut, sanoi Elsa loukkaantuneena.
-- Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen
Stjernfelteille, muistutti Ester. -- Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon
viehättävään kamelilankaiseen?
Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut
kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut
Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen
pyhähamettaan.
-- Meidän täytyy teettää tytölle uusi puku -- siinä tapauksessa,
että hän ollenkaan pääsee kutsuihin, sanoi Elin. -- Luuletko, että
osaat käyttäytyä niinkuin tulee sellaisessa hienossa perheessä kuin
Stjernfeltit ovat?
-- Minä koetan, vastasi Iris nöyrästi. Hänellä oli suuri halu päästä
Ullan luo.
-- Kyllä hänen täytyy päästä, kun he ovat hänet kutsuneet, sanoi rouva
Heinonen. -- Minä käyn huomenna ostamassa kankaan, neiti Helminen
ompelee kyllä päivässä puvun hänelle. -- Ester, nouda huoneestani
viimeinen muotilehti.
Rouva Heinonen oli aina mielissään, kun hän sai sommitella uusia
pukuja. Hänellä olikin hyvä aisti, ja Iris näytti varsin somalta
sinisessä puvussaan, kun hän määräpäivänä lähti Elsan kanssa kutsuihin.
Ulla Stjernfeltin isä, kenraali Stjernfelt, oli vanhana mennyt
naimisiin ja helli suuresti nuorta kaunista vaimoaan ja ainoata
tytärtään. Ulla oli heikko terveydeltään, hänen täytyi viettää osa
ajastaan lepotuoliin kytkettynä. Vanhemmat hemmottelivat häntä
suuresti täyttäen hänen pienimmätkin toivomuksensa ja oikkunsa. Hänen
huoneensa oli oikea Eldorado kaikkien tyttötoverien mielestä. Jokainen
Ullan ikäinen tyttö haaveksi päästä hänen ystäväkseen, ei ainoastaan
senvuoksi, että hän eli kuin satuprinsessa komeassa linnassaan, vaan
myös hänen oman herttaisen luonteensa vuoksi. Hän oli iloinen ja
ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta siitä huolimatta ei ollut lainkaan
helppo saavuttaa hänen ystävyyttään, Ulla ei ollut kärkäs tekemään
ystävyydenliittoja. Elsa Heinonen oli tutustunut häneen edellisenä
kesänä saaristossa, missä kumpaisenkin perheen huvilat olivat
lähetysten. Elsa oli heti korvia myöten ihastunut Ullaan, joka hänen
mielestään oli maailman hienoin ja viehättävin tyttö, lukuunottamatta
sitä seikkaa, joka ei myöskään Elsasta ollut mitätön, että Ullan isä
oli rikas kenraali ja hänen äitinsä vanhaa aatelissukua.
-- Muista käyttäytyä säädyllisesti, varoitti Elsa matkalla Iristä.
-- Jos siellä tarjotaan kahvia ja suklaata, niin ota joko toista tai
toista, älä kumpaakin, kuten Pappilan Maiju aina tekee kutsuissa. Ja
muista niiata niinkuin Elin aamulla opetti. Paha, ettet ole käynyt
tanssikoulua, silloin osaisit sievemmin käyttäytyä. Stjernfeltit ovat
hirveän hienoa väkeä.
Iris lupasi muistaa kaikki Elsan neuvot ja varoitukset. Hän oli ylen
onnellinen päästessään Ullan luo.
Kenraali Stjernfelt asui omassa kauniissa huvilassaan Kaivopuistossa.
Hännystakkiin puettu palvelija vastaanotti vieraat eteisessä. Iris
niiasi niin kauniisti kuin mahdollista ja ojensi kätensä.
-- Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi
Elsa hätäisesti.
Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan,
huudahti iloisesti:
-- Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut
talossa jo ennen minun syntymääni.
Hän tarttui ystävällisesti Iriksen käteen.
-- Tulkaa tervehtimään isää ja äitiä. Te olette ensimmäiset vieraat.
-- Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme
kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian
aikaisin.
Ulla nauroi.
-- Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta
mennään nyt isän ja äidin luo.
Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren
huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus,
joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.
-- Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä
päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.
Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja
ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän
ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.
Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa
Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki
muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin
moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli
todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron,
huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka
ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala
paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin
olikin.
Kenraalitar hymyili ystävällisesti Irikselle.
-- Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. -- Pari vuotta
sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän
käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska
tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?
-- On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli
tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että
neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää
kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä
alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.
Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia,
olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita
katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin
kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi
itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen.
Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa
huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.
Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän
huonosti hänen mielestään.
-- Oliko hauska? kysyi Aksel uteliaana, kun tytöt palasivat kotiin.
-- Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. -- Hauska! Kysy Irikseltä,
hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.
-- Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. -- Ette kai ole
tehneet mitään sopimatonta?
-- En ainakaan minä, sanoi Elsa nostaen pienen nenänsä pystyyn.
-- Entä Iris?
Iris aikoi poistua huoneesta, mutta Elsa sanoi pikkuvanhasti:
-- Pysy täällä vaan, sinulle on terveellistä kuulla, mitä tyhmyyksiä
olet tehnyt, niin tiedät toiste käyttäytyä paremmin.
Hän heittäytyi kiikkutuoliin ja alkoi kiivaasti keinua heilutellen
siroja tanssikenkiin puettuja jalkojaan.
-- Ensiksikin hän puhui niin rohkeasti sekä kenraalin että
kenraalittaren kanssa, aivan kuin he olisivat koko elämänsä olleet
tuttuja. Ja kun me sitten istuimme Ullan huoneessa ja kaikki Ullan
hienot tyttötuttavat olivat koolla, kyseli Ulla kohteliaisuudesta
tietysti vähän hänen elämästään maalla, ja silloin Iris alkaa kertoa
oikein epähienosti kaikenlaista perunanotosta, nuotanvedosta, Serestä
ja Tanelista ja kaikenmoista muuta moukkamaista. Minä istuin koko ajan
kuin tulisilla hiilillä; arvaatte, ettei ollut hauska kuulla kaikkien
Ullan ylhäisten tuttavien seurassa, kuinka talonpoikainen serkku
minulla on. Maili Borg oikein nautti nöyryytyksestäni, huomasin.
Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. -- Iris rukka,
pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.
-- En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua.
-- Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester
kiivaasti sanomaan. -- Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla
juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon
käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja
kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!
-- Ei siinä vielä kaikki, jatkoi Elsa kielimistään. -- Me
istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan
täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa.
Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen
kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki
kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että
Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä
kurkusta saa.
-- Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina.
-- Kuulumatonta! mutisi Aksel.
-- Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli
tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.
Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän
oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris
oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt
kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut
äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt,
kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen
täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän
oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä
sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi,
muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli
hävennyt niin, että oli menehtyä.
-- Mitä kenraalitar sanoi? kysyi rouva Heinonen.
-- Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni,
lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti.
Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.
-- Hän ei siis ollut harmissaan?
-- En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville:
"Täydellinen luonnonlapsi." -- Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät
Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut
kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni
puolesta.
Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin
säestäminä hänelle soivat.
-- Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut
oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar
on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti
ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla,
hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan.
Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä
perheellemme, ymmärrätkö sen?
-- Riittää jo, Ester, sanoi pankinjohtaja vakavalla äänellä. -- Iris
rukka on käyttäytynyt sopimattomasti, siitä olemme kaikki yksimieliset,
mutta nyt jätätte hänet rauhaan. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä,
ja Metsäpirtin pikku emäntä ei heti voi tottua seuraelämän sääntöihin.
Menkää nukkumaan nyt, tytöt.
Kun Iris myöhemmin hiljaa itki vuoteessa onnettomuuttaan, kuuli hän
pimeässä sipsuttavia askelia. Joku kohotti peitettä, hiipi hänen
vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Oletko pahoillasi, Iris? kysyi Elsa itkunsekaisella äänellä.
-- Olen, kuului Iriksen jyrkkä vastaus.
-- Niin minäkin, ikävä, että kerroin äidille ja Esterille. Sinä olet
varmaankin suuttunut minuun.
-- Olen kyllä.
-- Jos tahdot, kirjoitan Ullalle ja selitän, ettei aikomuksesi ollut
paha. Minulla on niin kaunista ruusunpunaista kirjepaperia.
-- Ester sanoi, ettei Ullan äiti enää koskaan anna minun tulla Ullan
luo, nyyhkytti Iris.
Elsa oli ääneti. Hän oli tottunut luottamaan Esterin arvosteluun ja
uskoi siihen sokeasti.
-- Pidätkö sitten Ullasta paljon? kysyi hän hetkisen kuluttua.
-- Pidän.
-- Niin minäkin. Minä tahtoisin mielelläni, että hän olisi paras
ystäväni, mutta en tiedä, tahtooko hän. Maili oli ennen paras ystäväni,
mutta me riitaannuimme viime syksynä, kun hän sanoi minua turhamaiseksi
nukeksi. Ja se ei ole totta. Nyt on Pappilan Maiju paras ystäväni,
mutta hän on niin kauhean itsepintainen ja ihailee sitäpaitsi Mailia
aivan liiaksi. -- Mutta nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Hyvää yötä.
Vielä kauan senjälkeen kuin Elsa jo makeasti nukkui, valvoi Iris
tuijottaen silmät auki pimeyteen. Hänen sydäntään kivisti. Hän ajatteli
Ullaa, hänen vanhempiaan ja kotiaan. -- Jospa minullakin olisi koti,
isä, äiti! huokasi hän. Iiriläisen kansanlaulun säveleet tulivat taas
hänen mieleensä. "Siskoistaan ruusu rukka jäi yksin maailmaan", hyräili
hän. Yhtäkkiä hän kohosi istualleen vuoteessa.
-- Nyt sen löysin! huusi hän ääneen, -- oikean säveleen, näin, juuri
näin se oli.
Ja hän lauloi laulun puoliääneen alusta loppuun koskettaen sormillaan
näkymättömiä tangentteja peitteellä.
Kuudes luku.