Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan
eteisessä.
-- Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, -- miksi et ole ennen tullut?
-- Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi
Taneli.
Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti
keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa
naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.
-- Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli
epävarmasti hymyillen, -- vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.
Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.
-- Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut.
Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.
Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti
lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti
äänetönnä.
-- Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, -- kun oltiin piilosilla
Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas
luukusta pää edellä.
Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. -- Muistan toki. Se oli ankara
paikka sillä kertaa.
-- Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli
piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.
-- Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta
Anna-Leenalta.
Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen
mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin
kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan
Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.
Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja
Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen,
mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa
huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut
poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan
Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut
mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli
perinyt isoisänsä kertomataidon.
Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin
Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään
sanoen:
-- Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde.
Päivällinen jäähtyy.
Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen
katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.
-- Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. -- Eikö
Tanelikin käy pöytään?
Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen
otti vastaan kutsun.
Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.
-- Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. -- Sallinet minun tuoda
pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.
Rouva Heinonen hymyili raukeasti. -- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.
Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset
ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain
kätkien kätensä selän taakse.
Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut
tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen
käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä
ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita
ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut
enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan
pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia
vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa
mieliala ei enää palautunut.
Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän
toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo
niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä
vielä samana iltana matkustaa.
Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin
ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia
perheenjäseniä, viimeksi Iristä.
-- Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön
kättä.
-- Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut
sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:
-- Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.
Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut
hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei
tahtonut itkeä -- -- --
* * * * *
-- Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen
jälkeen istui kahvipöydässä, -- huomenna alkaa koulu.
Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.
-- Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen
puoleen. -- Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?
Iris pudisti kieltävästi päätään. -- En.
-- Mitä sinä oikeastaan osaat?
-- Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin,
vastasi Iris vakavasti.
Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta
rouva Heinonen löi kätensä yhteen.
-- Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?
-- En.
-- Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle
luokalle.
-- Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.
-- Ihme kyllä, tokaisi Aksel.
-- Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle
luokalle, päivitteli rouva Heinonen.
-- Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. -- Me neuvottelemme tästä Alina tädin
kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.
Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli
historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja
periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden
silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli
erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.
-- Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, -- tämä on
siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden
velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että
sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin
erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen
isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua
taivaalliseen Isään.
Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi
vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.
-- Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. -- Hän
tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.
-- Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä
ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät
kyynelissä hän lähti huoneesta.
-- Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti
Hammar, -- ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.
Rouva Heinonen huokasi. -- Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana
seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe
saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä
suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.
-- Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä
suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.
Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, -- Elsan
oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, -- saapui Heinoselle joka
päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman
määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle
että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen,
mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka
äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi
hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen
tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo,
ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka,
joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti
Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi
kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse.
Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten,
mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat
kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen
ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja
hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja
Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös
mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän
oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia
heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä
kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään
marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen
ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti
Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua,
hän on tullut luokseni."
Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan
kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako
millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi
opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.
Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä.
Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma
mielipiteensä asiasta.
-- Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, -- Iris rukka on todella
onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi,
kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä
oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen
olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa
Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt
luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli
saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi
aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli,
miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan.
Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina
siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia.
Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä
huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt
olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei
ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin
kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja
ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel.
Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa
lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä
puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista
huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa
vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan
valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten
kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai
hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli
kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät
käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista.
Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli
perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla
useammin kuin kerran päivässä.
Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen
kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä
hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin
hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin
vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen.
Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa
kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.
Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin,
hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään.
Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa,
teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko
loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä
sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.
Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno
hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt
laskelmiin ja arvioimisiin.
Viides luku.