Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan.
Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä
papilta.
Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina,
niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön
ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä
hakevan, harhailevan katseen.
— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija,
jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut
»Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän
oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen
on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo
poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan
kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan,
vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin... Ja hän
ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut,
kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat
hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle... Ja hänen vaimonsa on ilman
pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä,
ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen
avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä
asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä,
vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka
turmelisivat hänet tykkänään... ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset
vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin
mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka... ja niin hän
piti kirjeen salassa... Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla
tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta... Rukous
pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!... Epäluulot
kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena.
Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut
vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille...
_teidän_ jäljillenne... Hän muisti että _tuo itse_, kuten te sanoitte,
kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa
koko ihmiskunnan synnit... Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin
poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää
siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut... Hän kärsi tuikeita
tuskia... Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi
hänelle rauhan... Hän rupesi papiksi.
Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen
ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut
kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen
vallassa.
— Anteeksi! mumisi hän.
Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä,
sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta,
jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin,
päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka
hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä
selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli
hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen
estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.
— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun
on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä...
Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.
— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa,
joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette... Herra kirkkoherra,
tahdotteko rukoilla minun puolestani?
— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra
Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden
puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä
valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten
olen antanut teille anteeksi!
Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua,
virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka
on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja
julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka
pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:
— Isä meidän, joka olet taivaassa...
* * * * *
Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet
tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin
voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta
ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen.
Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli
odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien
sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan
kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.
Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui
hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä
tipahti sen lehdyköille.
Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan
puhkeamaan kukkasia täyteen!