Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin,
niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta,
kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa,
ruusujansa kastellen.
Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että
hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan
poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä,
hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan
aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen
olentonsa henki pelkkää rakkautta.
Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa
puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla
kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä
hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen
kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa
palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin
olentoihin, kaikkiin olioihin.
Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea
kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen,
että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella,
ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle
autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:
»Kiitetty olkoon Herramme
ja koko hänen luomakuntansa,
erittäinkin Aurinko, veljemme,
joka antaa meille päivän ja valkeuden.
Kiitetty olkoon Herramme,
joka on antanut meille Maan,
joka meitä elättää ja ruokkii,
joka meille suo monenlaisia
hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä...»
Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut
pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat
sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin,
ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin
kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana,
toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi
tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan
tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu
suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu,
tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva —
kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa,
joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi,
kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi
hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta
esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.
Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen... Eikö hänen tullut
siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se
johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi
vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä,
halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka
lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon
mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut
Jumalalle.
Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli
muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä
Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan
ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä
pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti
oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen,
sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen
lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin
tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.
Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu
talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän
portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois
ruiskukannunsa.
— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin... kuulin kaikki
Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra
Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen...
Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä
käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti
ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:
— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra
Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta
näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on
arvosteltava... Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.
Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.
— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen
riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän
enemmän työtä.
Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:
— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa
minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra.
Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta
juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja
sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä
parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!
— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra
isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.
Chabonneaun mieli heltyi.
— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän
minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos
ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi
niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra
määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei
ota korviinsa köyhien puheita!
— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua
salametsästyksestä?
— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin:
»Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani
lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin
pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa
tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle:
»Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää
valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te
metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne,
missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa
olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen
mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa
rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä,
jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa
teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä,
se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on
varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»
Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin,
keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.
— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla
ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni:
»Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan
armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin
on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei
ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin,
kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti!
Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin
on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!
Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten
johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli
täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina
osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.
Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen
luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta
mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa,
mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys,
ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta... Kun olen
vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä,
haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?
— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra
Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan
Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani
maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja
kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.
Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten
puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen
Isäntä ystävällisesti olalle:
— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja
minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä
sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon
sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä
Paavalikin oli alkuaan vain fariseus... Mutta aluksi koetan nyt
käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota
minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko
kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää
päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa
teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan
löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava
jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään,
lapseni, näkee meidät Jumala... ja se on paljoa vaarallisempaa!
Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan
hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen
kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut
saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului
kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot
tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in,
Fontanettes'in määrin huvivaunut.
Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen
vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin
säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä
puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni
orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä,
käydäksensä pappilan puutarhaan.
— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi
ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa,
ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin
sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne,
vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.
Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta,
kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni,
hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta
norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta,
ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille
pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.
Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin,
ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.
— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi
hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin
teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin
on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja
murtuneella mielellä...
Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme,
joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan
anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.
— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo
rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin
toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta
nähkääs, vaikka _tuo itse_ — ja hän viittasi töykeästi kädellään
seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse
elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin
täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt
metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet
verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.
Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä
syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli
puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin
närkästyksensä.
— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on
syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä.
— Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin,
siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa
teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne.
Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis
kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo
ja kaksi pientä lasta...
Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen
nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.
— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein
sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään!
Vaimo ja lapset... jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta
sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies...
sellaista ei minulle pidä syöttää!
Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena,
istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa
kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:
— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä
olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla
puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä
»Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän
viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta
tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi
ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna,
arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo
on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties
hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee... niin näette, ettei minua
ainakaan tähän saakka ole tapettu.
Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa
ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun
puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään
rukoukseen.
— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi,
herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka
on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te
olette parempi kuin itse luulette, ja...
— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi
määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn
kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin
vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi
soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi
kysymyksenalainen...
— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi
pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää
syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä
luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte
minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille
kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein
kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä... Se, mitä tarkoitan
sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste
tästä luottamuksestani... en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon
sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään...
vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia
paremmuudestanne minun kustannuksellani.
Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.
— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta
tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä...
— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa
jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa
kertomuksensa.
— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen
henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen
isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa
Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin
pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan,
odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni...
Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan,
kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi
liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni
ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän
takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä
louisd'oreja. Hyvä Jumala... en nyt tosin tahdo väittää, että niiden
hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan... mutta kun tulin
erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni
takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin
näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin
rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään
empimättä...
Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta
vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti.
Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin
kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.
— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin,
mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut
joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin
selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli
ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta
hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan
muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä.
Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo
olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty
minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus
ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi
minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan
edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua
katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut
mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa
minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle
tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan
mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut
edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää
hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä
kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet
velvoitettiin lähtemään Pariisista... Minä olin pelastettu. Siitä
on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole
näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka
takia minun pitäisi punastua... jos nimittäin punastuminen kuuluisi
tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin
rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle
kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka
sieltä... varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos
en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri,
ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään
jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan
tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota
minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään
mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle
mitään keinoa syöstä minua perikatoon... ja minä syöksin hänet.
En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa,
tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten
on käynyt.
Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme
oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän
oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti
kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen
kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas,
hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella
kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän
harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen
sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli
onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli
vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.
Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan,
missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja
äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä
konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:
— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon
asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta
teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa
täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten
asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs
yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te
pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa
salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin
teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli
kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä... Jäätyään
yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon...
heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen
epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla
nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.
Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt
raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti
siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen,
jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen
mainitsemansa kirjeen loppu.
»... Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat
kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä
sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken
sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en
tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä
muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset
usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen,
joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten
polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua
kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me
rakastamme sinua niin kovin!
Vaimosi
Gabrielle.
Pienokaiset syleilevät sinua.