Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu
tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä
pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.
Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja
veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen!
Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien
kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä
hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset
viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä,
pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa
nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille,
hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta,
jonka hän niin hyvin ansaitsi.
Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden
iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa
tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin
raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään,
järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin
muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten
saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän
tahdon ja kestävyyden esimerkistä.
Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista
hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan,
viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset
tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin
myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona
lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat
akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä
kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine
koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin
avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja
pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran
tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään
pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman
vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua
tai apua tarvitsevalle.
Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan,
missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä
päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa
pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä,
voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu,
joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia
asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi
viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat
hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä,
mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella
kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi
eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»... Ja ihmeellisempää
vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä
äänellä... Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle
kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.
Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa
kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti
siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle
kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat
niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin
hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään
arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut.
Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise
oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja
sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän
oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.
— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!... huudahti tuo nuori leski
äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.
Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru
oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja
että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:
— Niin juuri, hän on aivan liian rikas... ja liian ruma! En minä pidä
hänestä ollenkaan!
— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä
huonosti...
— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen
typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni...
ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut
ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin
nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja
olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.
— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte
koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana
niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne
ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.
Kirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.
— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?
Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä
keväällä.
— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja
arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin
ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin
typerän näköinen.
— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.
Pontevan puolustuksensa selitykseksi hän lisäsi:
— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin
tähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana
oppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua.
Vaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan,
olen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia.
Minun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua
pitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa
hyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa!
Hänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä
olen varma... ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa
pienen lapsen viattomuudella.
— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja
luotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No
niin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista... Näkemiin, herra
kirkkoherra!
— Onnellista paluumatkaa ja paljon kiitoksia, emäntä Gervaise!
* * * * *
Jäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan
rippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän
hyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa
Jacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta
tuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka
rakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja
joista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja,
tarpeen vaatiessa, kunnon sotureita... mutta hilpeästi nauraen hylkäsi
hän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin
jäädä leskeksi?
Tuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan
kunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan,
pohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat,
että niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn
omistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran,
mutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:
— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun,
jahka tuo mies uskaltaa kosia!
Jaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto
ei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat
luokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä,
jos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa
asemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että
myllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva,
ahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka
sai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon
tukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin
olisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki
ei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset
huhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in,
joka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka
toimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka
otettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä
arvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean
Fadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei
ottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa,
ettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.
Mitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista
kulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa
arvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti
hän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan,
palatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin
Baudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen
avioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.
Tultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet
riisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku
kiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi
auenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven
kaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta
työstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä
Gervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.
— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa
arvossa, sanoi hän ystävällisesti.
Ja vastausta odottamatta hän huudahti:
— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade,
Fadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksi
kirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinka
Jumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!
Jean Fadet oli tuskin keskeyttänyt työtänsä.
— Niin kyllä, rouva, vastasi hän lyhyesti.
Sitten hän lisäsi:
— Kirkkoherra on kovin hyvä...
Senjälkeen hän taas tykkänään antautui työhönsä.
* * * * *
Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven
edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin,
vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen
valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi
kuvailla.
Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä
eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien
yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!»
taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko
hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän
kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin
vallan ihastuneita.
Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli
hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla
leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä.
Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä
huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.
Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä
ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt
rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!»
sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen
omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn
noille alakuloisille huulille.
Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa,
tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut
pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia
senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt
yhä silmiinpistävämmäksi.
Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen
silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun
koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi
»Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista,
haaveissaan elelevää ihmistä.
Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten
kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen
viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.
Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket
kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan
hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän
usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista,
joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja
keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa
opetusten avulla.
Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät
velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa.
Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa
oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka
kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli
mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.
Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien
vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin,
kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen
äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä
vaikuttivat naurettavilta.
Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun
talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua
tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin
vuoroonsa jonkun kertomuksen.
Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä
äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin
korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja
mustista ritareista.
— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana
täältä...
Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana
tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää
syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai
mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin
kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille
erityisen viehätyksen.
Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei
ajatellutkaan kotiinlähtöä.
Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin
meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.
— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja
kummaa!
Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.
Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.
— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä
iltana hieman ärtyneenä.
Jean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.
Toiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun
kertomuksen.
Gervaise kohautti hartioitaan:
— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä
syntymänsä jälkeisenä päivänä!
Ja sitten ryhtyi Jaillou kertomaan.
Hänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti
sen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin
hullu ja naapurit yhtyivät häneen.
— Hyvä, Jaillou, sinä olet kiltti poika, sinä puolestasi!
— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän
seurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.
»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli
emäntä.
Mutta ollen liian hyväntahtoinen lausuakseen sellaisen arvostelun hän
toisti:
— Niin kyllä, olet kiltti poika!
Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa
epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan...
Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän
eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa
synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä
tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?
Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai
haaveistansa.
Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä
juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä
Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli
ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra
määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin
hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän
kanssaan.
Ensiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.
Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet
äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin
koskaan.
Säälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.
— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!
— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin,
ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)
— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!
Jean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.
— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen
halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?
Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä
kyyneltyivät.
— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?
— Tahdon, sinä tyhmyri!
Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta
Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että
hän helposti voi seurata mukana tahdissa.
Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin
emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa
punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän
olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan
oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi
»kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö... siinä kaikki... Hänen
hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että
tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti
askeleitaan.
Naurun helke herätti hänet ajatuksistaan.
— Joko lopussa! mumisi hän.
Gervaise nauroi yhä makeammin.
— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!
Ja hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa
nojaan:
— Eriskummainen poika!
Seuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.
* * * * *
Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat
mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän
väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa
sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti
suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.
Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin
lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa
muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä
vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas
kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada
tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties
vallita, sen kirkkautta samentamatta.
Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut
kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in
kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka
olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan
taloon.
— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että
sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että
minusta on hauskaa nähdä sinua?
— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.
Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka
muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:
— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä... niin jätän tämän
leski Michaud'ille.
Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä
paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi
poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä
vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä
ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja
joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.
— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.
Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet
kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi
tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa
ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.
— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra
Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä
omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden
saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä
et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on
perin tyytyväinen sinuun...
— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin
harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä,
mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen
alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.
— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös
hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?
— On kyllä, on, — ja niin hyvä.
— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi,
jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?
Jean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa:
— En tiedä.
— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?
— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin
onnellinen.
— Onnellinen?
— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden
kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta,
joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin
vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen
tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.
Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman
nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana
iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi
toisiin.
* * * * *
Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat
loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.
»Satakieli armas, metsän tenhotar...»
Oi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!
Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain
sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta
ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan
— kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä
palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.
Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille,
joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:
— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!
— En minä osaa laulaa.
— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä.
Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että
esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.
Jean pudisti päätänsä.
— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän
jonkunmoisella katkeruudella.
Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen
Jean'in puoleen.
— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin
hauskaa kuulla lauluasi.
Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi
paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.
Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli
Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea
tappio.
Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen
laulaessaan.
— Paimen, oi paimen,
Ken ystäväsi on?
Hän onko ihanainen,
Suukkonsa suloinen?
Elo on kärsimystä, —
Hän kuningatar on.
Se unen multa riistää,
On mielen' rauhaton!
Niin rauhaton!
Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat
yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin
tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on
kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.
— Paimen, oi paimen,
Sä hänet unhota!
Viel' elo suopi sulle
Morsion rikkahan! —
Rakkaus on kärsimystä!
Kultani oma oon,
Henkeni hälle kuuluu
Ain' kolkkoon kuolohon.
Ain' kuolohon!
Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma
oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.
Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut,
että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.
— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.
— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen
eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre
soitti säkkipilliänsä.
— Se on siis sinun itsesi sepittämä?
— Sävelen soitti Iso-Pierre... ja sävel juuri herätti nuo sanat
sydämessäni.
Jean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat
järjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:
— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut
kuningattareen!
Tuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät
nauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he
Jean'in poistuneen.
— Poikaparka! sanoi emäntä. — Hänen laulunsa oli aika kaunis.
Seuraavana päivänä hän sanoi Jean'ille:
— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen
tuon paimenen laulun.
Jean pudisti päätänsä. — Olen unohtanut sen, sanoi hän.
— Unohtanut! Älä ole paha, Fadet, vaan laula!
— Ei, rouva, minä en muista sitä enää.
Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän
nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.
Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja
työtä paljon.
Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa
kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa
lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat
muillekin lyhyemmiksi.
Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra
Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen
omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt
lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa
leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena,
sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista
mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.
Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra
enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle
hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka
täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle
henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä,
häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille
tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät
tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi
heitä käsittää.
Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin
ennenkään, mutta karaistuneempi.
Elämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.
Mutta ratkaiseva käänne oli lähellä.
* * * * *
Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja
pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden
maukasta rypälemehua.
Sekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle
päähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja
rehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.
— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä
Gervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä
tarjoan teille...
Hän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa,
ja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen
korvaansa:
— Mitä sinä sanot, mitä uskallatkaan sanoa?
Roteva Jaillou kääntyi häneen päin sanoen ilveilevällä äänellä:
— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä
tänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.
* * * * *
Neljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan
ristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön
seurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka
maitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.
Emäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen,
joka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit
kiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.
— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan
syrjään hän avasi oven.
Mutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä
siellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit
kumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron
keskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!
Marion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen
vuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä,
huoneen takaosassa.
Gervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa
oivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.
Hän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja
paiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi
anteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän
lähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.
Kukaan ei ollut hievahtanutkaan paikaltansa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän tuikeasti.
— Jaillou ja Fadet ovat tapelleet, vastasi vanha palvelijatar.
— Sepä ihmeellistä! Ja mistä syystä, jos on lupa kysyä!
Nyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli
vaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.
— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien
jalkaa kuin lapsi.
— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin
Fadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä
kunnossa olen.
— Mitä sinä sitten puhuit?
— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun
tähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan
johdosta.
— Onko tuo totta — Marion, Mathurin, Claude?
Nämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen
potkun:
— On kyllä, emäntä!
— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä,
kääntyen nyt Jean'in puoleen.
— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet
raivokkaasti nyrkkiin puristettuina.
— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan
puolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen.
Sinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun
kimppuun turhanpäiväisen asian takia... ja lisäksi vielä takaapäin...
kuin mikäkin halpamielinen pelkuri!
Kuullessaan viime sanat Jean puri huultaan, mutta pysyi vaiti.
— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun
kimppuun vai et?
— Kävin, mumisi Jean.
— Etkö tahdo sanoa mistä syystä?
— En.
— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota,
selitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua
talossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja
noiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste
tapahtumaan!
Seurasi vaitiolo, sitten lisäsi emäntä Gervaise, jo hiukan leppeämmin:
— Voit lähteä muutaman päivän perästä, milloin tahdot!
— Hyvä, rouva.
Ja Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä,
murheellisempana kuin koskaan ennen.
* * * * *
Oli tuskallista nähdä tuo katse.
Gervaise oli illallisella vähäpuheinen ja lähti varhain levolle.
Vaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut
varsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti
salavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja
kenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja
kiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää,
murtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!
Emäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi
sen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.
Tuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha
vallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun
epämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas,
joutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä
hetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin.
Jo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja
jäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä
tuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo
kääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu,
mutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut
erottaa, mikä se oli.
Uteliaana, melkein pelästyneenä hän meni lähemmäksi ja peräytyi melkein
hämmästyksestä: heinärukojen keskellä nukkui Jean Fadet.
»Jean-parka! Hän ei ole uskaltanut mennä nukkumaan huoneeseen, jossa
on asunut niin monta vuotta! Jean-parka, olenko kohdellut sinua
säälimättömästi?» mietiskeli emäntä.
Hän kumartui hiukan, katsoaksensa nukkujaa.
Jean ei ollut nukkunut kauan, sillä hänen hengityksensä oli vielä
epäsäännöllistä. Toinen käsivarsi, heitettynä pään yläpuolelle, kehysti
hänen kalpeita kasvojansa. Vieressään oli hänellä kirja, jonka nimen
Gervaise luki. Se oli maanviljelystä koskeva teos. Avatuilla sivuilla
oli kimmeltäviä pisaroita.
»Mutta miksi hän ei puolustautunut?» ajatteli emäntä Gervaise, puoleksi
liikutettuna, puoleksi harmistuneena. »Jumala sen tietää, että olisin
kernaasti ottanut korviini hänen sanansa. Hänen luontonsa on tosiaankin
katkeroitunut viime aikoina.»
Tänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli
hänen murheellisena mumisevan unissaan:
— Gervaise, oi Gervaise, oma kultani...
Gervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo
poikanen olikin hullu, pähkähullu!
Ja emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta
kiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen
tuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas,
mahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.
Kun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden
mukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka
kalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise
tapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään
kuppi jäähtynyttä maitoa.
Emännän tullessa sisään hän nousi paikaltaan, ottaen lakkinsa.
— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi
sinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.
Jean ei puhunut mitään. Gervaise ei hellittänyt vieläkään.
— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene
lyömään kättä Jailloun kanssa ja...
Jean pudisti päätänsä.
— Ei, sitä en tee.
— Selitä sitten tämä asia. Ethän ole voinut aiheettomasti käydä
Jailloun kimppuun... No, sanos nyt, katsoitko olevasi siihen oikeutettu?
Aivan hiljaa mumisi Jean:
— En...
Gervaise teki ensin kiukustuneen liikkeen, sitten valtasi hänet heti
jälleen sääli.
— Minne sinä aiot mennä? kysyi hän, toistaen mielessään, että joka
tapauksessa oli parasta että Jean lähtisi.
Jean teki masentuneen liikkeen.
— Minne voinkaan mennä, rouva, sanoi hän. — Ei minua nyt suvaittaisi
missään.
— Olen pahoillani siitä mitä on tapahtunut, mutta nythän on
elonkorjuuaika ja sinun on helppo saada työtä, — minä kehun sinua
kyllä, jos minulta kysytään neuvoa. Annan sinulle anteeksi, Jean, ja
tahdon että tietäisit minun iloitsevan, jos sinun käy hyvin. Ethän
toivottavasti sitä epäillekään? lisäsi hän.
— En, en, sopersi Jean.
Ja hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli
liikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen.
Sitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien
pakoon.
Kaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä,
viittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui
olo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.
Eräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise
otaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain,
josta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta
hän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.
Mutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta,
sanoi hän hänelle:
— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin
sinulle siitä kiitollinen.
— Varsin mielelläni, vastasi Jean.
Ja hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa,
johon aiottiin kylvää siementä.
Gervaise kysyi nyt:
— Oletko tehnyt jonkun ratkaisevan päätöksen?
— Olen, rouva.
— Minkä sitten, Fadet? Onhan minulla sentään oikeus kysyä sitä sinulta,
eikö niin?
— Olen sitoutunut sotapalvelukseen, sanoi hän tavalliseen
välinpitämättömään, mutta silti niin surumieliseen tapaansa.
Gervaise hätkähti. — Sotapalvelukseen... sinä!
Keskeyttäen jälleen konemaisen työntekonsa Jean selitti, puhuen
ponnettomasti ja välinpitämättömästi:
— Leski Michaud elää kovassa puutteessa, kun hänen poikansa on
sotaväessä, senhän tiedätte, rouva. Ajattelin siksi, että voisin
sitoutua palvelemaan hänen edestään nuo puuttuvat kaksi vuotta, kun
ei hänellä ole varaa pestata ketään sijaansa. Ja sitten ryhdyin heti
toimeen.
Gervaise tunsi mielensä järkytetyksi.
— Ja sen olet sinä tehnyt? sanoi hän.
Sitten hän lisäsi epäröiden:
— Mutta eihän sinulle makseta siitä mitään?
Jean'in tummiin silmiin tuli nuhteleva ilme.
— Saanhan siellä elatukseni ja muuta en tarvitsekaan.
— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise,
harmistuneena, tietämättään miksi.
— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä
tarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta,
että hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni,
miettiessäni mitä minun oli tehtävä.
Jean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen
jatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään
kukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.
— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa
sinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut
täällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat
elää sovussa Jailloun kanssa... Tahdotko jäädä tänne?
Jean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa
kiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja
lausui:
— En, rouva. Kiitän teitä, mutta on parempi että lähden.
— Kuten tahdot, vastasi Gervaise kuivahkosti.
»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän
lähtee.»
Tuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui
pitkin hänen poskiansa.
»On mahdoton, täysin mahdoton ymmärtää tuota Fadet'iä», ajatteli hän.
Emäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon,
päättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt
sittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja,
tanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua
ja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä,
niin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.
Ja jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean
Fadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi
ajatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien
täyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä
kadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin
ylpeinä sulhonsa rinnalla.
Ken tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin
Vannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle
arvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?
Viettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen
kanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella
kotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä
uudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita,
ja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi
onnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!
Ulkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli
kukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu
laulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise
lempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä
kullalleen aina kuoloon saakka.
* * * * *
»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!»
ajateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä
sekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista.
Hän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin
tykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut
arvata.
Oli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello
viideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään
serkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli
mukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.
Kirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen
tapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi
Gervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä:
— Tiedättehän te, kirkkoherra, että Jean lähtee meiltä pois?
— Tiedän kyllä, vastasi tuo oiva mies tyynesti, — olen tavannut Jeania.
— Ja te hyväksytte hänen päätöksensä?
— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti.
— Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan
hänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun
täytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten
himmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun
onnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä
tuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean
Fadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian
laimeat... minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!
Emäntä nakutteli hiljaa kengänkärjellään lattiaa.
— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän,
— kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä
puolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti
tietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa.
Jaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa...
— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä
Gervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä
avioliittoon Jailloun kanssa?
Gervaise oikaisihe tuikealla liikkeellä.
— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun
kanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä... ja jos sitä kysyisi
minulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra... Vakuutan, että se on
pelkkää valhetta...
— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus
säyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on
hänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa,
mutta, nähkääs, juuri Jaillou... tuo Jaillou-parka, eikös hän ole
hiukan...
— Hän on täysi pölkkypää, herra kirkkoherra! Tuo on tosiaankin liikaa,
aivan liikaa!
Emäntä Gervaise oli vielä aivan kalpea närkästyksestä. Mutta vähitellen
hän tyyntyi ja jatkoi keskustelua levollisella äänellä.
— Suokaa anteeksi, kirkkoherra, sanoi hän, — minulla on kiivas luonto,
mutta kummia siinä sainkin kuulla!... Ja tiedättekö, minä kammon niin
juoruja, että melkein olisin valmis menemään avioliittoon, saadakseni
ne vaikenemaan. Sallitteko minun puhua aivan avoimesti ja kysyä erästä
hiukan mieletöntä seikkaa? No niin! Kuvailkaa itsenne hetkiseksi
minun asemaani. Mitä te tekisitte minun sijassani? Luotan teihin kuin
Jumalaan!
Papin lempeillä huulilla näkyi silmänräpäyksen ajan älykäs
ymmärtämyksen hymy, mutta hänen kasvonsa kävivät heti jälleen vakaviksi.
— Minä puhun myöskin asiat kohdalleen, emäntä Gervaise, sanoi hän. —
Teidän sijassanne valitsisin puolison, joka luonteensa puolesta olisi
minun arvoiseni, vaikkapa minusta edelläkin, — olennon, joka olisi niin
hyvä, niin rehellinen, niin luotettava, että turvallisesti uskoisin
hänelle sydämeni ja mieleni. Näinä uskottomuuden ja Jumalan kieltämisen
aikoina haluaisin elämäntoverikseni uskovaisen miehen, vakavan ja
uljaan kristityn. Hänen tulisi olla kansanmies, mutta ei silti
oppimaton olento, sillä tietämättömyys orjuuttaa, kaikkialla tyytyisin
ainoastaan todelliseen, epäitsekkääseen rakkauteen, joka minulle
omistettaisiin hellyydellä, kunnioituksella, kaikissa koettelemuksissa
kestävällä lämmöllä. Ja jos kohtaisin täällä maailmassa miehen, joka
vastaisi tuota ihannetta... silloin, tyttäreni, silloin luullakseni
noudattaisin ainoastaan sydämeni neuvoa, sitä yksin, välittämättä tuon
miehen varallisuussuhteista, tai edes... edes hänen syntyperästänsä...
Kas, siinä neuvoni!
Emäntä Gervaise oli kalvennut, mutta tällä kertaa ei närkästyksestä.
Kellon lyödessä neljä hän nousi paikaltansa.
— Aika on jo kulunut pitkälle, sanoi hän nopeasti puhuen, — kiitoksia,
herra kirkkoherra, kiitoksia!... Jos tosiaankin päätän mennä
avioliittoon, pidän kyllä mielessäni teidän sananne.
Ja äkillisen lämpöisen tunteen vallassa hän lisäsi:
— Te olette niin hyvä, kirkkoherra!
* * * * *
Aunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.
Oliko Jean jo lähtenyt?
Kuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle
jäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!
Väsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti
sen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen
vastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa.
Kynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli
siellä.
Hän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen
omaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä
tuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit
lavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä,
tilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen
seuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut,
ompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja,
seinäpapereita kukkavihkokoristeineen...
Jean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti,
ja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren
kyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa...
ja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä
Gervaise häntä katsellen.
— Oi anteeksi, anteeksi! mumisee hän.
— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella
äänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että
sinä olet kiintynyt tähän taloon ja... ja minuun!
— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille
kiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.
Ja hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa
sydäntänsä.
— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää.
Lempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole
pyrkinyt herättämään luottamustani... Siinä olen käynyt näin araksi,
sillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni... Nähdessäni
lapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin
mielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin
rakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli
hyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän
piti minua typeränä, työhön haluttomana... Siitä kävin yhä synkemmäksi,
pakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni
rauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain
nimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua... Sitten tutustuin
teihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin
olisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä... Mutta en voinut muuttaa
luontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan... enempää
kuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala... En
uskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan
kiitollisuutta!... Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva... hyvä,
kuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa,
vaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan
teitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en
ole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun
olin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua
sisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte
viheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni,
näin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana
väsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte
paikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin... Minä rakastin
tuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?... Te pelastitte
henkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin...
Oi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun
opettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja
jalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia
kaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin
tulevaisuudessa palvella teitä paremmin... Se olisi tuottanut minulle
niin suurta onnea. Mutta voi... nyt on kaikki mennyttä... Ja Jaillou
tulee teidän puolisoksenne...
Fadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä
puheen jälkeen... Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta
hänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa
huudahtaen:
— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein
että pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen
avioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista
kuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni
pitää olla arka, hiljainen... vaikkapa vähän surumielinenkin, niin
että saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko
sydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle... Kenties
hänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet
vain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä
ymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen
hänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen
käteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle,
niin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»
Jean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen.
Silloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen
mielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:
— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi
tukahtuneen huudahduksen:
— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä
ole mitään enkä omista mitään... en edes nimeä!
Kyynelsilmin puhui Gervaise:
— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi
julmaa rangaista minua siitä.
Ja nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa
aikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:
— Gervaise, rakas Gervaise, oma kultani!
* * * * *
Jean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli
tapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies
oli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai
liikaa nöyryyttäkään... sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä
kyllyydestä.
— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme
kirkkaissa silmissään.
Jean'in kasvot olivat synkistyneet.
— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, — _hän_ kyllä
tahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää
voisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi,
ja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä,
etten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä
tätä.
Ja havaitessaan kirkkoherran mielenliikutuksen hän jatkoi:
— Tunnen että minun on lähdettävä... sekä oman itseni tähden että
erittäinkin hänen tähtensä... Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla
tulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen
sanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet,
hän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi
kuin Fadet... eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä.
Ja sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään
kihlauksemme salassa... ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita
päätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin
tunnetta, jos hän katuu päätöstänsä... silloin on hän vapaa.
Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille
molemmat kätensä.
— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja
palkitkoon sinua, lapseni!
* * * * *
Muutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn
palvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta —
pukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.
Sodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi
soivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä
kirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja
emäntä Gervaisen.
Astellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota
koristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti
kasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.
— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja
arvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.
Mutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin
kuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki
Jean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman
ylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta
ja horjumatta... Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä
käyttää nimeä Fadet.