— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa
serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin
kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä
sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja
itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen
henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta
mielestään niin tuikean loukkauksen.
Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä
kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan
luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen
järkkymätöntä tyyneyttä.
— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota
asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo
tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä... Ollen syntyänsä köyhä, tuo
hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi
varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina
kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin
pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan
niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan
se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut
sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi
päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin,
kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen
elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella.
Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti
perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme
keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin.
On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen
määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti
velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa
toimimaan mielesi mukaan... aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet
lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa,
jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus,
ettemme suostuisi tuohon ehtoon...
Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli
levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa
jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.
Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan
iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan
kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä,
eivät ansainneet joutua perhearkistoon.
Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti
Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.
— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että
me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti
setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!... Jos
käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle
sentään aika kiusallista, poikaparka... sillä kaksitoista miljoonaa
merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole
tointa eikä varallisuutta... Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän
on suorastaan sietämätöntä!
Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli
suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen
läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen
koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen
tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan
voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli
esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt
puolustautumaan... Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.
— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin
vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut
valitsemaani alaan... ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät
puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista
pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan... Mutta mitä sinuun tulee,
lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse
kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää,
niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin
hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä
hupaisammaksi...
— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti
hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin
sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin... Minulla oli jo rikas kosija...
ja niin komea!
— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja
komeaa kosijaa?
— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa,
rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon
siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin... siinä
kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa
puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana... Mutta sinä et ole tumma etkä
vaalea... älä siis luulekaan...
Georges repi jälleen uuden kirjeen.
— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että
vaimoni tulisi olemaan punatukkainen...
Colette hätkähti kiukusta.
— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka
kaunis?
— Erinomaisen kaunis.
— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta... Mutta tämä
laatikko, se on oikea kiusankappale!... Itse puolestani olen ihastunut
siitä, ettei tukkani ole punainen... jos kohta tästä onkin koitunut
sinulle pettymys...
Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti
Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut
tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän,
kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen
kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.
— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi
Georges lempeästi... en lainkaan!
— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän
jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:
— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo!
Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö
muista sitä?
— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen
mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi
pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt
toisin?
Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä
äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.
— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.
Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.
— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan
ajatellut mennä naimisiin minun kanssani... ennen tätä?
Georges empi silmänräpäyksen.
— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit,
sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa... ja
sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin... olimme leikkineet
yhdessä... Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin
veljeä... Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella
kanssasi, mutta...
— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni... sinun ei tarvitse enää
jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut
vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella,
naureskella kanssasi... mutta siitä päivästä saakka, jolloin
kihlauduimme...
— Mitä sitten?
— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — _kaikki_.
— Mutta, Colette, mikä kaikki?
— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin...
Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin
yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja,
jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi
suuri kömpelö valkoinen kukkavihko... josta minua haluttaisi kiittää
kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti,
nykyisin koetat keksiä korupuheita... jotka muistuttavat noita
kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi
rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan
mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»... Jollet
nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen
sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole
enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!
— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut,
etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä.
— Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla
aina ystävällinen hymyily... Ja nyt...
— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo
puheenalainen seikka... siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita
emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu...
No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme... mutta pakkoahan sekin
on!...
Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä,
tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian
epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä
sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan,
sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava:
»Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani
siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee
kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»
Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota
kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut
luotettavimpana ystävänänsä... ja siitä hän kiukustui itsellensäkin...
Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista
miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin
kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta
tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi
vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?
Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!
Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen
itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet
hankalasta tehtävästään.
— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.
Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin
voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.
— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta... Katsopas!
Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen
huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä,
jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.
— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme
ratkaistu.
Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse
peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa
kauppapalvelijoiden turvakodille.
Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.
— Vai niin... Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi
hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin
Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin
erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.
Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla
jotakin... Mutta hänen odotuksensa oli turha.
Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän
yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset
sanat lausutuiksi:
— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa...
Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn,
silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:
— Saatte kuulla uutisia, ystäväni... Georges ja minä emme perikään
mitään... ja me puramme kihlauksemme.
* * * * *
Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja
sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti
Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa
mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.
— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!... Kaikki tuo on
ollutta ja mennyttä... ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät
ystävät kuin ennenkin!
Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan
kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja
mennyttä!
Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta
vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta,
muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi,
toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä
menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten
tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt
lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia
tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa,
tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.
Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut
Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet
ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he
esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin
ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys,
että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian
hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa,
heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden
osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta,
kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että
eksyivät teeskentelyyn.
Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet
toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.
Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen
ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä
antamatta.
Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä,
ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien
luo... Hän oli odottamatta saanut kutsun... hänen tulevaisuutensa oli
kysymyksessä!
Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.
— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä.
— Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen
tulevaisuutensa... Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen,
niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista
testamenttia!... Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!
Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä
epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä
vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti
Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa
suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä
jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei
pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.
Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän
poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen
vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään
vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään... Hän tapasi siellä
Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.
— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi
nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:
— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!... päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki!
Ja kuinka on sinun ja _tulevaisuutesi_ laita? kysyi hän ivallisella
korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!
Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.
— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette!
Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri... niin,
tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun
tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva
mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!
Ehdottomasti huudahti Colette:
— Tuon punatukkaisen tytön kanssa... arvasin sen heti!
Georges näytti peräti ällistyneeltä.
— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.
— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin... minä hölmönä sinä minua pidät?
— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin
kirjuri.
Hän pysähtyi hiukan arastellen... Mutta nyt joutui Colette täysin
suunniltansa.
— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei
vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin... Mutta nyt on toista... Jos
sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä
siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan,
rakkaani... sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!
— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen... Mitä sinä
tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen...
— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.
— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?
— Se merkitsee luullakseni sitä... että vaalea tukka miellyttää
minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen... ja siksi että rakastan
sinun tukkaasi... ja siksi että rakastan sinua... puhui Georges.
— Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä...
En tullut sitä ajatelleeksikaan... taikka en käsittänyt sitä... ja
kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki
täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä... ja
menettää sinut... ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut
ensin... Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja
onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme... myönnä, että me
rakastamme toisiamme...
Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in
povelle.
—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.
Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:
— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni...
Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha
ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi
viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen
vierashuoneeseen.
Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:
— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet
kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?...
Ja sitten hän jatkoi:
— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme
menneet uudelleen kihloihin?
Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten
tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman
yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi
Colette:
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!