— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias... Enkö voisi
mennä naimisiin vasta myöhemmin?
— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä —
eikä kuolema odota sopivaa aikaa!
— Kuolemako... sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden
vanhaksi... Etkä sinä ole lainkaan vanha... katsopas!
Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä
liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen
ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset
hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin... Ja siinä
nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena —
melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine
piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun
markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä
vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti
oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva
kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin
vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti
johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka
saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä,
hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs,
veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva...
— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä
nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani
on muuan vika... minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa...
Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti,
niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat
tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään,
joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta... Niin, naura vain, sinä
pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista
nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa,
käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi
— kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään
rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin
jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää... Ja minä
puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja
uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena
harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison
hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton,
vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee
enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen
välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori
mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava,
rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä... Kuten sinä, on
hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen
luotansa... Eikös tuo ole liikuttavaa?
Marie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.
— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä... Minusta se
pikemmin vaikuttaa hieman typerältä...
— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel
haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti...
ei ollenkaan turhamainen... ja joka polveutuisi arvossapidetystä
ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi...
kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä
kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia
virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu
siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä
hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää
hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi... Ah, hyvä Jumala,
poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että
kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa
nimeä... Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä
vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja
myy niitä kaikkiin maailman ääriin...
— ... Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä,
maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi
nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani
kelpaisi nimeksi mikä tahansa... Mutta haluaisin että puolisoni, herra
Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin... siitä on kysymys! Ja
voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne...
— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona
lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen
toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen
perhejuhlaan... rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä
esitellään herra Jumel sinulle... te voitte keskustella...
— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä
asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme... Ja
rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena
selville odotettavista tuloksista... Mitä muuta mahdollisuutta on
tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme
erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme
toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo
puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.»
Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja
hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?
— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan
avioliitoista on solmittu tuohon tapaan...
— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi
Marie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen
kärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen
että jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin
kahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa
paremmin.
Rouva de Jolan hätkähti hämmästyksestä.
— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden
kantavuutta et pysty arvostelemaan...
— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. —
Ajatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei
uteliaita katselijoita... ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel
se olisikaan!... Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat
toisiansa... vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra
Jumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä
näkemässä vain yksi ainoa henkilö... ja tämä ei voisi nauraa toiselle,
nauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi
molemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien
nauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että
herran hyvälle tuulelle... Sitten keskusteltaisiin vakavasti.
Selitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani...
siihen suuntaan käyvät haaveeni... tämä on käsitykseni elämästä,
sellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen...
Sitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää.
Päästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen
edellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin
loukkaisi perinnäistapoja?
Rouva de Jolan kohautti hartioitaan.
— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni... Ole kuuliainen ja noudata
vanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea... Voi keskustella
kahden suuressakin ihmisjoukossa.
— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni,
sitten hän lausui huoaten:
— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä... ja itse asiassa
tavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa... haaveitteni
satuprinssin kanssa!
— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta
koska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei
valituksiin ole aihetta.
— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava
tuohon herraan?
— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!
— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.
— Mutta oletko varma, _aivan varma_, että tuo tuuma olisi mahdoton?
— Mikä tuuma, tyttöseni?
— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.
Nyt isoäiti todella suuttui... Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo
puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa,
jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin,
kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi
välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa —
jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin
piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen.
Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin
säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.
Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli
yhä vielä outo hohde... Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia,
avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä... Hän kohautti
hentoja hartioitaan.
— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.
Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi
vähitellen uhmaileville huulillekin...
Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan
kirjoittamaan kirjettä...
* * * * *
Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli
säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän,
tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa
puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että
loukkaantunut.
— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten
ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä
iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?
Philippe teki myöntävän liikkeen.
— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni
mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.
— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu,
isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten
Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut
tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja...
Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään
lauseensa.
— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne
erehdyttäviä tietoja?
Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen
kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.
— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä
ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen... tämän
hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.
Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo
kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli
korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta
kirjoittajattaresta.
»Arvoisa Herra!
Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat
keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He
arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin
tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme,
ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa... Silloin voimme
tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme
kihloihin...
Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa
sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin
haaveksinut aivan muusta... romanttisesta avioliitosta, unelmieni
satuprinssistä... Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun
on luovuttava noista haaveista... Mutta... mutta tuo tapaamisemme, tuo
valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta
kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on,
että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin
ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme
halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu:
'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta.
Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties
esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne
tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden
uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.
Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten
minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen
keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin
kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan
toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa...
Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta
tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja
vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis
teille ehdotukseni:
Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa.
Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun
porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen
puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu... Löydätte minut varsin
helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä
niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on
sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo
toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.
Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista... Älkää luulko, etten sitä
käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa,
jonkunmoinen rikkaruoho...
Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta
tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti
olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin
minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän
suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä
ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja
rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu... nimittäin mitä
rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin
halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen...
En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta
kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko...
tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne
merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt... siinä kaikki. Eikä siitä
koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on
lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi
liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin
muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua
isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua
miellytä... Ja niin on kunniamme pelastettu!
Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän
pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni...
riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»
Kirjeen alla oli kirjoittajan täydellinen nimi:
»Marie-Denyse de Jolan.»
— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji
hillitty närkästys.
Herttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle
kirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon...
Hymyily leikitteli hänen huulillansa.
— Mikä pikku veitikka! mumisi hän.
Jumel päästi kiukkunsa valloilleen.
— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon,
silmät ummessa... tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa
minulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka...
Herttua hymyili vieläkin.
— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa
väärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin
kauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä...
Hän pystyy hiukan purevaan pilaan... eikä hän puolestaan halua mennä
avioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se
olisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla
olisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö
vilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa
vaimoksensa... Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä... ja teidän
sijassanne minä, ystäväni...
Jumel oli kuin pilvistä pudonnut.
— Kuinka, herra herttua, te... te neuvoisitte minua menemään Louvreen?
Herttua vaikeni epäröiden.
— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen
neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo
seurata... tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta
saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa
kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te
ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel... On asioita, jotka ymmärtää heti,
harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä,
tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi
teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota
lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein
rikollinen...
— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?
— Niin teen.
Jumel hengitti helpommin.
— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman
teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva
Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana,
ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä
epämiellyttäviä...
Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen
kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti,
sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi
juhlallisesti:
— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.
Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja
lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka
hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä
mitään jäljelle.
— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto
on vakava asia.
Mutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa
seurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen
huulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku
veitikka!»
* * * * *
Maryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän
näyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta
hän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe
ollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa...
— ... Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei
ajatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni
hänen rinnallansa.
Ja järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti
luottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän
tietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.
Hän on saapunut... Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättä
Maryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.
Tuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta... mutta siihen kätkeytyy
salainen, vieno hymyilyn häive... Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta,
ehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen
tuosta juttelusta... jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele
enää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut
herra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea
vartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät,
joiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä
pitkät kastanjanruskeat viikset... Marysen johtopäätös on: »Hän on
aika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!»
Sillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios
Poliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut
ainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää
itsepintaisuutta.
— Enhän ole erehtynyt, kysyy hän. — Tehän olette... _te_, hyvä neiti?
— Hänen äänensä on lempeä, kohtelias ja harvinaisen sointuisa.
— Niin olen.
Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi
nähdä noiden hymyilevien silmien värin... Mutta hän ei näe sitä. Hän
tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden
katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi
tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla
hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä
olennostaan, hänen voimatta sitä estää.
Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle
niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan...
Tällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.
He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa
»Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa
tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee
hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»...
Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän
pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen
kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja
suloutta... Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja
Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan
ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään
huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in
virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat
hänen liikkeensä... Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua,
jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä
riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi».
Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin...
He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee:
»Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani
tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä... Mitähän tämä herra
ajattelee minusta?»
Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut
pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille
selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka
kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut... Mutta nuo ajatukset ja
sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti
ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn,
haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan
ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa
hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin,
Ghirlandajon turviin... Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista
italialaista taidetta... Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä...
Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään
hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?... Hän on ihmeissään
omasta ujoudestaan...
— ... Teidän nimenne on Marie-Denyse... mutta teillä täytyy olla
toinenkin nimi... ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi,
jossa enemmän ilmenee teitä itseänne... Ettekö sanoisi sitä uudelle
ystävällenne?
Maryse pudistaa päätänsä.
— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen
kieltoansa hymyilyllä.
Sitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa
vuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi,
hän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen
kuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista... Jos hän olisi
mies, niin hänkin valmistaisi autoja... ja ilmalaivoja myöskin...
Kuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!
Ja Maryse selittää:
— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia... Kunnioitan tuota
aatelisinsinööriä häntä tuntemattani!
Olen vakuutettu, että te rakastatte ja ihailette häntä rajattomasti!
— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan
hänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.
— Onko hän niin omintakeinen toiminnassaan, kuin hänen väitetään olevan?
— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden
mielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden
määräksi?
— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse
kaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui
hiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.
Ja kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuin
Botticellin arvosteleminen, hän jatkaa:
— Onko herttua hyvä teille?
— On, erittäin hyväntahtoinen... ja varsinkin perin anteeksiantava.
— Hän on jo vanha mies?
Tuo otaksuma näytti huvittavan herra Jumeliä.
— Ei toki... Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden
vanha... kuten minäkin.
— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset... Teidän
tulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.
— Epäilemättä... Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä
määrin harrastaisi menestystäni ja... onneani.
Hilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti
piiloutuivat ripsien suojaan.
— Hän varmaankin kehoittaa teitä... menemään avioliittoon.
— Niin kyllä... Mutta hän on romanttinen kuten tekin... ah, kuinka
romanttinen!... Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden...
aivan uskomattomia... Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton... tuon
tarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?
He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta,
jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.
— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin
pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin
syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!
Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran
katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo
sulkemisaika...
Kello on neljä, aurinko laskee... jo! Maryse ja hänen seuralaisensa
lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on
kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa... Maryse ilmoittaa lähtevänsä
kotiin Feuillantines'in autovaunussa... hän asuu hyvin kaukana,
Val-de-Grâcen puolella... Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet
yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina
kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.
— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla,
missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea,
ettemme eroaisi vain ilman muuta... sillä meidän täytyy tavata toisemme
toiste... Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia
toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?...
Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet
pelkästään taiteesta... Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä
viikon päivät! Siis... tahtoisitteko siis... sanokaamme lauantaina...
tavata minua... »Voiton» luona, kuten tänään?
Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun
käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.
— En, en... en! En minä tahdo tulla!
— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua
ollenkaan tuntematta... ja nyt...
— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut...
Hän empii silmänräpäyksen.
— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.
Sitten hän koettaa korjailla lausettansa... Hellällä itsepintaisuudella
pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla
liikutettuna.
— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?
— Tulen kyllä.
Sitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:
— Tulettehan tekin?
Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen
silmänsä anovat odotettua vastausta.
Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan,
omituisen kiinteästi.
— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te minuun?
Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen
huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.
— En tiedä, mitä te ajattelette minusta... Ymmärrän nyt... että olen
toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin... Mutta minä
tunnen luottamusta teihin... suurta luottamusta...
Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.
— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä
nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.
— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.
— Maryse... se on viehättävä nimi... — Noilla kolmella tavulla on
nuortean viehkeä, hyväilevä sävy... ne muistuttavat teidän mustista
silmistänne, vaaleista kasvoistanne... ja myöskin kirjeestänne...
tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse... neiti
Maryse... tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin
lastenjuhlaan... lupaan sen teille... Mutta... jos ette näkisi minua
heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin
seikka... ettehän silti menetä luottamustanne minuun... Lupaatteko sen
minulle?
— Lupaan kyllä.
— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää... mitä
teistä ajattelen?
Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää
Marysen mielen.
Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten
lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa
kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa
suutelolle.
»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä...», ajattelee Maryse, autovaunun
kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla... »Minä rakastan
häntä...»
* * * * *
Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat
koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät
luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin,
hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin
lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista
valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.
Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä... Kuusen ympärillä tungeksi
joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä
lastenhuutoja.
Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe
hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa...
Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta
aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan
parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat
ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva
Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.
— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri,
joka haluaisi tulla teille esitellyksi...
Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri... mies, jolla on
tuollainen parta!»
— ... Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur...
Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te
erehdytte, tämä mies ei ole hän!»
Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt
kokoon... niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen
silmissään... Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan
vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut...
Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti
palvelija:
— Herra herttua de Groix!
Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.
— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että
tulitte!
Kuultiin äänen vastaavan hänelle:
— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan
leluja lapsille...
Tuo ääni — mitä! Tuo ääni... Maryse luuli uneksuvansa... Mutta
vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen
valaistukseen... Ei, Maryse ei uneksinut... Hän oli luullut
tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän
mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä
valkoisilla viiksillä... mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän
äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit
kastanjanväriset viikset... Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää
olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle...
kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!...
Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana
ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!...
Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä
katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo,
joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa
jäähyväiset näin äkkiä... En voi hyvin... Siihen on kai kuumuus syynä...
— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi
lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani... Me koetamme hoidella
teitä... Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?
— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on
lastenlastensa luona... Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan
yksin...
Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.
— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö... vastusteli rouva
Letourneur yhä vieläkin.
Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut
lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:
— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi
lähteä kohta, hyvä rouva... Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle
sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä
alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte
tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen
saattamisestaan kotiin.
Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän
mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin
ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.
Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa
ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.
— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui
leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli
lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta
taiteesta.
Mutta Maryse ei hymyillyt.
— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen
ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!...
Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä
sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa... Se on
anteeksiantamatonta...
— Jumelin kanssa! Oi Maryse!... Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule
koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.
Nyt valtasi itku Marysen.
— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille
menettelyänne koskaan anteeksi!
— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä
ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä... sillä emmehän olisi ilman
tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan
tutustuneet toisiimme... Te halusitte solmia romanttisen avioliiton...
Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen
kekseliäisyyttä?
Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa
tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt
sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta
rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:
— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta
käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti...
Halusin tutustua teihin... Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain
uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen,
tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin
lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi
rakastunut, hurmaantunut... Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen
takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli
väärää?
Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta...
Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai
mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt... Hänen aivoissaan vallitsi
mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta,
— hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään
iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet...
vastoin kaikkea todennäköisyyttä...
Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:
»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin... on hän! Kuinka en
oivaltanut sitä heti?... Ja mitä välitänkään muusta...»
Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin
seuralaisensa maahan.
Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä
sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja
nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa... Maryse
pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet
tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden
ylistyslaulua.
Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa
valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.
— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies.
— Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä
armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle... Ettekö näe,
kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa
lupausta!...
Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän
tähtien tuike... Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli
jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo
luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.
— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!... jatkoi tyttönen.