Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija
vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä
hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä,
ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet —
pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa...
Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut
papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla
oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten
niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei
oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään...
Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin,
sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi
uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».
Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen
kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen
mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka,
leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut
reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon
niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina... Vastakkaisella
puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota
kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä
leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen
pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni,
matala ääni.
Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat
toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö
ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän
hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat
ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa
ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti,
tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin...
Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne
jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan... Ja nyt,
kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja
sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!
Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen
kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on
hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa,
joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti
mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen
salaisuuksia.
Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja
se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.
— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.
Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo
on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat
yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä.
Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain
häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet
hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella
istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa
puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat...
ja myös pitkät ajat... ja ajasta, joka myös vierii nopeaan... Ja
täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen
hänen tuskallisessa huudahduksessaan:
— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!...
»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar,
tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on
helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät
heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita
pukuja, kaukaista karkeloa... Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia
menneisyydenkuvia.
Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia
hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen
haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa
hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin,
tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia
viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.
Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä
viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee
kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja
naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille
nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää
todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.
Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden
puku... köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento,
joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä
ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?...
Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten
toiveiden vallasta!... Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia,
jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe
menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä.
Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan,
väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen
— hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa
niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten
satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat
lopussa, sillä rakastan sinua...» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä
kuvastimen heijastamille kuville... Sitten... sitten päättyi hänen
elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti
kaiken riemun...
Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen
kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi
nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa,
verettömän otsansa kristallimaljakkoon... Nyt ympäröi hänet outo,
aineeton, salaperäinen sulotuoksu... hän näki edessään marmoriristin,
jota ruusut peittivät... valkoiset ruusut... Eivätkö ne olleet
samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin
pian?... Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät
putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet...
Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä
valtaan.