Legenda.
Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet
keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet
tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu
juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa
Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan
käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.
— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen
kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä
saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi.
Mitä muuta voisinkaan toivoa?... Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu
olkoon maa!
Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia,
jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo
vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon
pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.
— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi
hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä
tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra
Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo
vuoden ajan.
Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa
kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta
kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.
Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen
tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä
paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä
pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa
kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:
»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas,
niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»
Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti,
hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä
pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin
huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.
— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä
äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi
Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!
Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli
viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat,
joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin
kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.
Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä
sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä
sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän
pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.
Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä
riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin
lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla...
ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten
levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa,
mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti
hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn
riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli
salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät
epämääräisin loppusäkein.
— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni
juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda
aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.
— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli
satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.
Ja hämähäkki sanoi:
— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni...
silkin sekaista harsoa!
Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen
lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu
kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän
vallattomasti hän sanoi:
— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?
— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas
porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin
valmistamassani lippaassa.
— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta
lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman
lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä
helmillä.
— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni
eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!
— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta
nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia
maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!
Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä.
Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen
aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia
jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.
Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta
väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin
lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa
pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät
koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä
tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:
— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun
lippaan kultani saa!
Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden
ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.
Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän
harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa
olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia
peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset
voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut
itselleen maan aartehistosta.
— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua
arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia
koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi!
Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin
Luojani, joka on luonut sinutkin!
Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset
yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.