Syksyinen tarina.
Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua... Merenkalvon yläpuolella
sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse
haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä
suuren vinttikoiran selkään.
Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa,
valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen
voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia
koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu
silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja
perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti
hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät
kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.
Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti
luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita
kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla
maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin
lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on
sininen ja aurinko kultainen.
Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista,
jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä
hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen
hyväilystään nauttien?...
— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen
syntynyt... Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa... Minä
olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni.
Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien
tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla... Mitä
varten olen siis syntynyt, Coelio?
Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin
kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei
rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän
vastasi:
— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa...
silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.
Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.
— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, —
ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen
perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi
ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä
pojilleni... Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä
saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.
Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.
— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?
— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni?
Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä
kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa
puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen
peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja,
jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on
hyvin minun näköiseni, Coelio.
Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen
taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio
pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista,
joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.
Prinsessa alkoi kertoa:
— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi
toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä
huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka,
jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten
paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten
harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti»,
sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu».
Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää
sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla
sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten
hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan,
missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui
hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku
hellämielinen runoilija kuulee valituksesi... Hän ei tiedä, mistä se
tulee, minne menee... Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä
iloitsen siitä kylmässä linnassani.»
Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:
— Loppuiko tarina siihen?
— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.
Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan,
kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.
— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten
sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin
salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin,
kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja
lemmensanoja... Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen
haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun
edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!
Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti,
rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen
kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat
sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne
itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan
uteliaisuudella kiven paikaltansa.
Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi
sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat
kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet
olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli
tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen
pergamenttiin...
Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin
kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle.
Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä
unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua,
sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka
odotti vastausta runoilijan sydämeltä.
Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen
silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli
aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa
naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä,
jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen
hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä...
Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään... Ottaen
kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän
alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja... muinoin
sepittämiänsä.
Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion
soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu
säteili hänen silmistänsä.
— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt
muistan sen... Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla,
sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! —
kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille
hänen mielessänsä... hän yhtyi lauluun... niin hellin, niin kaunein
sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »_nyt_ voin nukahtaa ainiaaksi
lumeen.»
— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.
Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja
seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa
orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan
tarpeeksensa ennen talven tuloa.
Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä
vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun
poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen
sormistansa... Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa
aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi
hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa
kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää
kuolemasta.
Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi
lempeällä äänellä:
— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen
uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen
vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi
olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä
pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli
ylimyksen, kuninkaan ääni... Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka
oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen
nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen
uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa... Huomenna,
huomenna!
— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.
Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.
Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna
odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen
hänen kiihkeitä silmiänsä.
Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin
kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla
patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat
itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä...
— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!
* * * * *
Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.
Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut
onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen
hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi...