Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei
kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä
kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:
— Tämä on nyt sinun asuntosi.
Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton
määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä.
Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden
tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet
haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:
— Nämä kaikki ovat sinun!
Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui,
tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti
hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:
— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja
tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!
Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen
kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan
tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut.
Hänen mielensä oli niin riemukas!
Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli
prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta
mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty
kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa,
seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.
Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa,
ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin
hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät
kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:
— Saan, mitä ikinä haluan!
Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan
uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia
valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin
silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin
lumivalkoisiin harsopukuihin.
Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset
kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen
ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä
valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten
taakasta.
Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet
sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana,
harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan
aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä,
pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan.
Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä,
ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät
olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille,
joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean
seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne
hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä
tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja
kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan,
mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.
Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton
valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka
hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi
hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle,
jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi
muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista
kukista.
* * * * *
Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla
niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija
olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan
kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.
Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla
hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren
paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin
viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten
kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.
— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.
— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se
kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on
hyvin harvinainen.
Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään
selänteeseen.
— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.
Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:
— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on
tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän
kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.
Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti
uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti
silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.
— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo
kukkaro!
Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa
pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja
huudahti, kukkarosta välittämättä:
— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi...
Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan.
Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi
tullut mieleen edes siitä vihastua.
— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä
haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi —
tehkäämme vaihtokaupat!
Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.
Mutta tyttö pudisti päätänsä.
— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä
kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.
Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.
— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle
tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!
Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:
— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!
Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana.
Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle,
raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle,
pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.
Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti.
Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi
ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät
kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne
kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.
Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien
prinsessaa hän lausui:
— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen
lemmentodisteelle!
Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei
olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:
— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!
Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä,
vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen
lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta,
heittäen hänet maahan.
— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti,
mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta
Jumalan armosta minä tulin sen estämään.
— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole
levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.
Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti
kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät
kädenliikkeellä.
Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun
väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin.
Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään
ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:
— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!
* * * * *
Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä
puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli
keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle
muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille
tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat
kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua
viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi,
ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.
— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.
Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa,
kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:
— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi,
käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä
mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista
hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä,
joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille,
ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.
— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat
runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä
haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet
kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi
kuninkaallista valtaani.
Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys
ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan,
sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään
sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä
päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa
helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta
ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.
* * * * *
Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan
muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa
ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin
unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs
hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita
hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari,
jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä
vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat.
Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä
päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon
suojatta.
Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa
arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.
— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen
muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja
pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän
lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea
kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta
ihmisiltä.
Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki
loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen
viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen
miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut
uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä
poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin
monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.
* * * * *
Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki
ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli
onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa
huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä
turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana,
luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen
välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.
Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten
hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa
saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti
olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti,
timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien
muodostama sädekehä.
Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä
hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina.
Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun
ilmauksia.
Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt.
Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen
henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä
akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla
oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra,
hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko
seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi
hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.
Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut
lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä
melkein käskevään sävyyn.
— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.
— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku
aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa
lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että
hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa
vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole
olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa
aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät
suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon
uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.
— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.
Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten
tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla
voittaisi suosiota.
Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa
prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa
puolison nimeä.
— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat
ikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään
heistä!
Empien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:
— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin
avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne
on vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on
menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä...
Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan
neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties
hän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.
Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin
hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud
tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja
vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt
vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.
Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi
hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle
koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen
luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän
perusteella.
* * * * *
Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan
oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli
tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan
takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi
mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain
ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa
kappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.
Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset
kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan
ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina
oli ollut.
— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni
teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi
saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä
nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan
taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille
kuninkaille?
— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin
kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja,
joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa
runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen,
ei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä
paratiisiin tulee... Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen
eteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin
varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla
ei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona
päivänä rikkaampia kuin te.
Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt
olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella
hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan
imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui
asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa
maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti
yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle
linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin
koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää
välittänyt.
Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä
reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta,
joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat
kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen
valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis
tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena
vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti
kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä
jalokiviä.
Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea
valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita
säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon
rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai
paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää
sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa.
Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut,
ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt... Ja nyt
itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.
Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka
ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.
Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti
levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei
ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista
itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat.
Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä
tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.
Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi
tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä,
mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi
hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja
kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia,
soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut.
Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi
kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle
ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen
ainoastaan kyyneleistä... Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä
siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo
runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin
suojaavan siiven lehahdus.
Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut
hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut
ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen
neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.
* * * * *
Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt
paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit,
jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien
ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne
kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa
mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.
Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka
oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan.
Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja,
tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.
Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan
metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita
varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä
hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret
lunnaat.
Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän
uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen
hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi... Heti näkyi
hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran
seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli
hopeasta.
Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti
Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä
miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina,
tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:
— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!
Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka
hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa,
pyrki herättämään häntä tajuntaan.
— Missä minä olen? sopersi Helmi.
— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat
ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne
pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan
metsissä.
Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki
ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei
koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen,
kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.
* * * * *
Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein
muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä
lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella,
keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista
seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan
mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan
maininnut menneitä aikoja.
Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää,
myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei
ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa
ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana
hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli
nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön
upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa
häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan
vielä ollut voittanut.
Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud
pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi
liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin
hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen
ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi
hänelle kukkasen.
Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin
vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut
mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa,
ylängöiltä... Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.
* * * * *
Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella,
josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti
prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät
häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.
Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita,
hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.
Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut
lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.
— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena.
— Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron
teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä,
ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.