Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan
väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.
Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien
kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen,
jota aurinko innostaa... Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne
heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut
laulajan huulilta... Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin
tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se
oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt
runoja... salatuin siivin...
Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa,
kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli
seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä,
unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen
rasittunut...
Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista
»Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen
kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti,
jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!
Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on
_yksinäisyys_...»
* * * * *
Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti
pesävalkeata... Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet,
jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat
kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä
silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan
tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.
Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat
ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha
taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa
tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi
mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen
varatut taivaallista joululahjaa varten.
Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten
lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon
kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.
»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja»,
mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan
hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta...»
Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava
kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.
Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen
taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten
kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä
tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri,
että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että
runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa
talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen
hiljaisen, viehkeän hengityksen... Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin
hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu
puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli
hänenkin puolestansa... Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.
Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä
palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen
uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti
terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon,
johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo
naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!
Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä!
Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen
hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he
sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.
Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan
ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman
kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan
puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.
Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen... sehän
olisi ollut niin arkipäiväistä... melkein loukkaavaa!... Mutta voi!
kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan,
häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan
hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se
aukenisi... Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä,
sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?
Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava
kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa
hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi
häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen
makaamaan.
Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset
haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen
liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät
vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka
paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten
kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä,
kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät
Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset
yritellen pois...
Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten
pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta...
Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä,
kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti...»
Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin
luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton
läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi
valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli
hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä
käsiinsä.»
Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman
suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille
viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne
hävisi... Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat
sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää,
viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa
nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku... Toinen
asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä,
jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista
lemua... Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee
kädessään... Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin
rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua...
Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä
tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat
selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö
hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!...
Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.
»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan...»
Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi
hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken
loppuunpalaneesta valkeasta...
Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa
uunin edessä.
Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä
suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen... Mutta
varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi...
Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka
sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille
sieville paleleville naisjaloille...
Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija
polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti
veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle
onnen, viehkeän maallisen onnen.