(Aihe viuhkamaalauksista.)
Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.
Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien
oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua
ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät
juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.
Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea
sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat.
Joko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, —
siihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La
Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista,
on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos
vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka
lienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren
oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.
Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä
harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen
omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua.
Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle
kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka
nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä
kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.
Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa
voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä
erilleen koko asiasta.
Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana,
pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen
pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana.
Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi
siten muitta mutkitta.
Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta
niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.
Lainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.
»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät
avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo
mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»
Herttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:
»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi
aavistaakaan!»
Mutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.
— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin
komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja
ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä
vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!
Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista
juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään
mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.
Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan,
herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten
toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.
Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen
kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Tapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin hotellissa.
Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot
muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle
olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka
hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen
kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:
— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!
Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana
korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen,
jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka
ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan
saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa
miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän
muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.
— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän
tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin
epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.
Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen,
Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin
saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.
Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan,
että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden
otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita,
kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä,
pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen
lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata
aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät
rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden
tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä
teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat
mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin
kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava
kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva
de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva
du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai
Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen
samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.
Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta
kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta,
joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren,
sykkivän poven... jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt,
että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen,
keltakätinen vanhus!
Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.
— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei
ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!
— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä
puhelias kuin tavallisesti?
Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en
ikinä unohda... Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!
* * * * *
Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan,
ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea»,
samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti
emaljirasiastaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella
kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen
lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä,
ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka
äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat
silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten
poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä
nauhoilla ruusujen keskellä... ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen
työtään.
Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku
verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti,
leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat
luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.
— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin
paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.
— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän
kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla
teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä
tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen... niin kyllä,
minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen
mieleltään ja lämminsydäminen!
— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla,
rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!
Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui
akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä... Hän haaveksi
saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä... Troncantiquen herttualta, joka
oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.
* * * * *
Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.
Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa
markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle
morsiamelleen nöyrää ihastustaan.
Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa
herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän
kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan
tuottamaan tulista tuskaa.
— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että
sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.
Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.
Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti
saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen
mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän
ajatteli:
— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni
lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on
vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.
Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun
lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.
— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan
kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa
kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!
Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut
suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.
Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!
Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä,
eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan,
joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan
valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!... Kun Cléante vielä
ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun
väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.
Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä.
Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho,
kuusitoistavuotiaan huulet... ja etteivät hänen tukkaansa olleet
vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar
lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen.
Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo
epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.
— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle
ukkorähjälle! ajatteli hän.
Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi
hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui
herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.
Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin,
perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat
katseensa metsikön aukealle.
Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat
puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman
sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka
loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä,
hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.
— Rakastan teitä, Doris... sanoi Cléante.
— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä...
Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa...
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän
oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät
avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu
kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä
naimisiin!
Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja
kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä
sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen
lempeä salaisuus.
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän
oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät
avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu
kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä
naimisiin!