Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien,
melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette
kumartui puremaan poikki ompelulangan.
Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon
pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme
Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen
ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina
ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien
haavekuvat.
Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä,
sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt
eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia
suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo
heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen
mielikuvituksensa tuotteita... taiteellisia vaateruusuja, joihin
ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan
taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta
eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista,
sinipunaista, keltaista... vieläpä sinistäkin. Lise-neidin
ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet —
ne viehättivät harvinaisuudellaan... Kukkien kupuun sirotteli Lise
hiukan tuoksupulveria... Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken
pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita
luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa,
niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.
Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja
veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota
harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä
mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten
kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt
silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea
uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä
viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.
Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä
ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna!
Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa
tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon
vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne...»
Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen
poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin
äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka...
Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut
nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat
hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli
sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.
»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette
haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun
kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin...
Minä rakastan teitä...»
Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän
ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt
»Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:
»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa
tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita.
Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»
Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja
kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi
hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän
ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen
ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain
rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja
valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan.
Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat
hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.
Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen.
Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan
niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.
Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä
virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa,
olemaan hänen ystävänsä.
Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo
oli jatkunut puolen vuoden ajan.
Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä
taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään,
haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan
romaaneja, runoutta... kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä
puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen
neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan
asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä
koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja
ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän
kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen
tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään.
Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin...
Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen... itse asiassa
ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu
tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän
ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa
kosijoita... ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!
Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä,
mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän
sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin?
Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen
muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet
eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut
tullut herättämään...
Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista...
tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo
miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan
hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan
työläisnaisen haaveellisessa mielessä...
Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen
tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties
hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä
loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä,
jäädä Renén viestejä vaille.
Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät,
Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa
niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää
siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa
ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman
kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen
pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi.
Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua
uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:
»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle
hyvän neuvon.»
Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut
paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä
ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan
rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän
aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli
saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo
vakuuttamaan sitä etukäteen.
— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle
nuorelle miehelle, että...
Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä
tyynesti ja harkitsevasti.
— Mutta... jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän
hitaasti.
Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään
hämmennyksissä, hän jatkoi:
— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin
kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut
olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut
avarasta maailmasta, matkoista... elämän onnea vaille jäänyt olento,
vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta...
Tahtomattaan mumisi Lise-neiti:
— Kuten teillä...
— Kuten minulla, niin juuri.
Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä
kehittyi varmuudeksi.
— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija...
olitte te!
— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä
päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi... Mutta taivas tietköön,
etten aavistanutkaan...
— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä
pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte
muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta,
istuen paikoillanne nojatuolissanne!
— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne... Teidän kirjeenne,
hyvä neiti, olivat viehättäviä!
— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!
Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.
— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.
Mutta neiti Lise pani vastaan.
— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli
viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla
kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin
tuon ilon... kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen...
Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti
kuin levollinen sydän.
Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:
— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!
Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen
ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.