Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa,
missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri
maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset
myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina,
parhaansa mukaan tointansa.
Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut
häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia,
jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa
kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku
Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy
saviastioita.»
»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin
tytär... Kuusitoistavuotias... vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis
vielä yksi myymälä... yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä
kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»
Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä
itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä
kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta
— vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki
muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa,
jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin
helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot
kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju,
reunustaen punaista silkkiliinaa.
Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin
nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet
hänelle.
— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan... ja te myös! Te ostatte
varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin... eikö
niin?
— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta,
neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?
— Minä! Mutta enhän minä...
— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!
Pikku neiti harkitsi asiaa.
— No niin... olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja
veitikkamaisena. — Povaan teille... se maksaa kaksikymmentä frangia.
Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!... Elämän viiva on oivallinen
— sangen pitkä... Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään
haittaa... Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet
merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa
se valtavasta rakkaudesta!
— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren
juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?
Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen
pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa
sekiinit säikkyivät kultasatein.
— Ei, tästä tulee vakavia asioita... Näen vaalean naisen... hyvin
kauniin... Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä
kiihkeästi... oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä
vastarakkautta... Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä
todellisuus avasi silmänne...
Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt
enää. Niin kylläkin... hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti,
naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä
kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut
hellä, luottavainen intoilija... Kun sitten kurja, katala petos
herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen —
kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he
olivat eronneet... silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin
toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä
mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon
noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja
huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?
Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa
kultarahan.
— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat
kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.
Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä
vieläkin hymyillä.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.
— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.
Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.
— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi
näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta
vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään... en kerrassaan mitään.
Ettekö usko minua?
Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.
Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen
empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:
— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi,
huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden.
Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti,
ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei
minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan
povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi
äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin,
olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen
sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä
turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella,
teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä
selvittää koko tuon salaperäisen asian!
— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.
Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat
silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti
kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili
yhä edelleen keväimen koko raikkaus.
— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka
teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä
kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon...
sulhaselleni... ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro
siitä kenellekään... ette edes äidillenne!
Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia
pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle
sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan!
Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin
lapsellisesta... Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama
juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli
sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi,
joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti
varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia... Niin oli varmaan käynyt!
Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta
lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut... mutta olihan sittenkin
vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta...
niin, epäilemättä, suutelolta myöskin... Ja kamarineitsyen turvissa
oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä,
museoissa... ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka
olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!
Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen
hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään
erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas
kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska... Joissakin tanssiaisissa oli
hän jo ollut mukana...
»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka
hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»
Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä
säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä
arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle
tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka
versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma
lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären
iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun
vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten»
basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna,
kiihkeä puna.
Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien
ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan
säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään
ja katuvaisena:
— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula
mahdottomuus!
Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran
kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli
tuolle tyttösellekin sattunut!... Jacques olisi uhrannut paljonkin,
päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa
täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja
luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään
vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana
päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat
sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.
Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi
joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä
jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä
hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän
suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa
alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat
keskenänsä hyvinä naapureina.
Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen.
Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen
puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.
Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden
tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen
huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.
»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?
Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.
Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti
Simone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!
»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo
entinen...»
Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa!
Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan,
aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui
yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka
kaunis köynnös vielä oli kesken... mutta hän ei virkannut, vaan
hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti
opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru.
Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren
tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties
kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt
salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken
kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut
Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.
— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te
vielä ajattelette _häntä_...
Simone säpsähti:
— Häntä... ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.
— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme... tarkoitan teidän
juttunne... koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!
— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?
Hillittömästi huudahti nuorukainen:
— Siksi että olen mustasukkainen.
— Te?
— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan
muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota
juttua, josta te puhuitte minulle... Antaisin henkeni — kuuletteko,
henkeni — saadakseni tietää — _kaikki_!
Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten
hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä,
joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen
eteensä.
— Simone... rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.
— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi
kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!
Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:
— Te rakastitte häntä?
— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.
Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta... Silloin kertoi
Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla,
edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo
kolmenkymmenen vuoden vanha.
— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä,
uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta
hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät —
ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja
minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa
minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen
tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin,
että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, —
oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni,
jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut:
»Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta
olin vielä niin nuori... kenties _luulin_ vain rakastavani... enhän
silloin tiennyt...
Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan,
että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.
— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.
— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.
— Mutta entä tuo mies... mitä hän teki, mitä hän puhui?
Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.
— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo
kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni... Eihän
hän tiennyt mitään koko asiasta!
Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa
kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään,
pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi
ymmärtänyt häntä.
— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt
saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö
tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?
Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde,
suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä
tarpeeksi sanoittakin.
— Ettehän ajattele häntä enää koskaan... rakkakin Simone!
— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan... tuota naista?
Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.
— Kuinka haluaisin muistella häntä!... Oi, rakkaani, jos tietäisit...
Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja
hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.
— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän
siitä tiedän!