Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen
silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja
valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään
työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan
soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in
valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista
hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.
— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin
rumalla säällä!
— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.
Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva
seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle
valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, —
viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään.
Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen
hymyilynsä happamelta.
— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.
Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman
lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän
hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä
hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka
soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva
Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain
tavanmukaisen kylmähkön suutelon.
— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin
lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa...
— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan
pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian
professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt
häntä kokonaiseen kuukauteen!
— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset
harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia,
ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden
värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta
liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan
rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen
kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..
— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva
Charlier kimeimmällä äänellänsä.
— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme,
rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!
Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut
käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.
— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri
tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi... On siis totta, että herra
Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka
oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?
Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.
— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata
myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!
— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —
Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma...
— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä
ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha,
ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin...
— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä,
joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä
kunnioitusta ansaitseva mies... ja hänen korkonsa ovat omiansa
herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita...
Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot
olleet mitä edullisimmat sinulle... Tuohan olisi ollut odottamaton
onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä... Olen
ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!
Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä
herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.
— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän
on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin
kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen
vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten
tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa
ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat
myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha... Vanhaksipiiaksi en
siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en
lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi,
sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen,
työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle
mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään
pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden
saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman
täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja
joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt
mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla
omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!
— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän
tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin
kiihtyneenä.
— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa
kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo
piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.
Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne
Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle
mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.
Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset
kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli
kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä
runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli
alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty
sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa
ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain
toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas
veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.
— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva
melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden... tai
vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee!
Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran
Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in
perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat
valkopukuisia, siitä tulee komea juhla... Tuo rakas pienokainen saa
epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että
hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.
— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun!
tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle
viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, —
ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on
säkittäin!
Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.
— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni
kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita
kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan... varon
kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä... Minä puolestani
olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei
monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa... kuinka
voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!
Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi
myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi,
vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi
loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä
viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin
kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin
harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon.
Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet
kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut
sitä vastustaa.
— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki
ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä
pudistellen.
Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.
— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon...
— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan
pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise
sitä kaikkein ensiksi... jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän
syvämietteisen näköisenä.
Rouva Charlier hätkähti kiukusta.
— Minä!
— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?
— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.
— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette
ainoallekaan ihmiselle?
— En tietystikään... taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin
noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka
on itse henkilöity vaiteliaisuus... Ethän toki epäille, ettei...
— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.
Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset
syynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva
Saugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti
Marcellen nähtyänsä?
— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier
voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki...
— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat
leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin
vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta
veljeä?
— Hänen veljensä on jo kuollut.
— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa
siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!
Rouva Charlier kohautti hartioitaan.
— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän,
— mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä
rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen
sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan
ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa
jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä
saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia
itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut
vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja... noita ainaisia
tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin
tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.
— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä,
— että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen
kanssa kuin olla syömättä?
Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen
kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa
vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:
— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen
sisarenpojallensa!
— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle,
vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena
löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin
sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle
juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista
tuumistani.
— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla
tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä
kaikki.
— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet
ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!
Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.
— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!
Nopeasti hän sitten jatkoi:
— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte
varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa
ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori
mies haluaakin naida hänet?
— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.
— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on
rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani
toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien
ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä
kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava
tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän
kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen,
tehdäksensä typerät naimakaupat... Näette siis että olemme tähän asiaan
nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!
Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin
ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli
melkein hämillään.
— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä
pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.
Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti
Gertruden kaulaan.
— Älkää toruko minua... vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili
hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua
sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja
nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja
haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.
— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo
hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku,
jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier
hyvillä mielin.
Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin
kävi:
— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!
— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se
kävisi niin kovin kalliiksi... niin saavat viuhkani mennä sinne minun
puolestani! selitti Pierrette tyynesti.
Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin,
jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.
— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen,
ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että
nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen
kapean kadun varrella...
Mutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.
— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan,
vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän
on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole
koskaan ikävä.
Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden
tunnetta.
Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa
ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka
jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle,
ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka
tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä,
sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti
herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena
soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää
silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku
suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä
kaikkialle... Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma
olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa,
hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.
Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista
opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat
pankkipaperit ja rahasäkit...
Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä.
Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi...
elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään,
hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas
siintävään kaukaisuuteen.
* * * * *
— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!
Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan
seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.
— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.
— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin
vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan
voimatonna... Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.
— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette,
naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka!
Ja minä kun juuri tulin kysymään...
— Mitä sitten, rakkaani?
— Nyt ei siitä tule mitään... Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille
aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla
keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen
luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän
lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt
minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte...
— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.
— Niin, täti kiltti... Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän
Marcellen kanssa!
— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä
pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti.
— Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy
hänestä hirmuisen pitkäksi!
Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja
yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman
pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta
kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet
viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä
ja hauskoilta.
Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui
Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen
keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni
sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa
säestäen.
— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette
äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään!
Mikä onnettomuus, kultaseni!
Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.
— Prévelien valkoiset tanssiaisetko... Tunnustaisinkohan sinulle
erään seikan, rakkaani... No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin
erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös.
Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra
Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan
jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen
siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea,
olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen
pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on
tuolla pienellä leposohvalla... kohotapa liinaa!
Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:
— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!
Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi... Hän
ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli
laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta,
joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin
värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden
hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä
ja väikkeestä... Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen
tuo puku oli!
Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi,
niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin
utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette
myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun,
jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa
pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota
viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan
tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon,
jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.
— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan
tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa
tanssiaisissa?
Marcellea huvitti tuo ihastus.
— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna
lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani... jollei
kenties kävisi päinsä... mutta sehän sopiikin... miksikä ei! Sepä oli
hyvä tuuma!
Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.
— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit
minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?
Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.
— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän
ole... en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.
— Etkö osaa tanssia?
— Osaan kyllä.
— Arasteletko sitten muutoin?
— En ollenkaan. Mutta...
— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii
sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin
kovin hauska tuuma!
— Entä täti Gertrude?
— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen
tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin
herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen
sinua suostumaan!
Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi
valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo
ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin
satua tai unta... Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!
* * * * *
Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta.
Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa
ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa
vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias
valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin
tenhoavien sävelten kiidättämänä.
Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä
valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään
kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei
häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä
uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana
mielihaluna oli liiteleminen.
Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä
häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty
joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset
olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki
ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle
kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat
hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi
vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.
Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista,
teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä,
että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin
iloitsemaan.
Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa
oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra,
hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.
— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään
ystävistäni, herra Roger Marçayn.
Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin
hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset,
lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin
kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut
harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan
maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.
Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen
ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä
sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään,
että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.
Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden
lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he
samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen
kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman
mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse
asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin
komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen
tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään
itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon.
Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka
hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan
kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän
alkoi puhua noista tanssiaisista.
— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se
olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät
huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka
onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat
huvitella tuolla tavoin!
Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin
säveliin.
— Jospa tietäisitte... Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!
— Mutta senhän tiesinkin, neiti!
He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.
Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.
— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne,
neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte
tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä
tanssiaisissanne!
— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?
— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen
selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja
ystävättäriä...
Pierrette huudahti ehdottomasti:
— Rouva Saugékö?
— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti.
— Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva
Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun,
mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua
välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja
pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in.
Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä
vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota
erityistä kehoitusta.
Neiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.
Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka
tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle
Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta
Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan
ivallisissa ennusteluissaan... Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa,
enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi
perijättären pyydystelyssä!
Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys.
Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman
pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.
»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille
myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on
käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin
ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»
Heidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:
— Tehän asutte Normandiassa, neiti?
Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi
Pierrette:
— Niin kyllä, Normandiassa...
Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä
olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten
oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui
jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti
Pierretten raikas ja viehkeä nauru...
Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia
karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin
enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä
aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa
tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän
kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika
osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt
kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden
takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.
»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei
ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta
harkinnasta!»
Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen
mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä!
Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta
ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta.
Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja
suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten
pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko
maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude
sitä useinkin kuvaili.
Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa
vastaanottonsa maanantaisin.
— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.
»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan
hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.
Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti
päätänsä päättäväisin elein.
»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»
* * * * *
Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän
Roger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva
Charlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.
— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva
Saugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.
— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa
tarkastellen.
Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin
muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa
oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle
levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun
herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra
Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!
»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta
lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.
Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen
toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli
lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli
Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli
tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette
oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä
sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut,
ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.
Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee
influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii
onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»
Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?»
Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö
häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan
myötäjäisiäni... tarkoitan Marcellen myötäjäisiä... Mitäpä muusta, kun
vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»
Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista
tuloaikaa, saapui Roger.
— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä
tädiltänne?
Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli
pelkkää päivänpaistetta.
Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja
Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden
rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui
liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.
— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille
näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka... muutoin
tukehdun tähän tunnustukseeni... jota pyydän etukäteen anteeksi...
Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien
tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko
ajan hänen tykönänsä.
Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella,
että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi
hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin
aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset
puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.
— Te rakastatte Pierretteä?
— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä... Kuinka hyvin
tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier,
— rakastan häntä... ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet
minulta... haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.
— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier
nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.
— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas
rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että
minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin
vähäinen, ja herra Hémont...
— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa
laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka
katselee kaikkea tyttärensä silmin... Siis on teidän huolehdittava
vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla
oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein
muistuttanut mitään satuprinssiä... Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten
äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.
— Herra tohtori on täällä.
Rouva Charlier oli noussut paikaltaan.
— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin
kiltti... ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät
hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne
Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui
täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin,
— minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että
Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa... No niin,
palaan heti.
Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän
saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan
lääkäriä.
— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.
Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla... mutta hän oli
Pierrette... Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,
Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö... Oi, Pierrette, Pierrette...
* * * * *
Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana
pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle
seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys,
josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa,
ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli
nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi
anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin.
Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla
muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin
kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen
tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.
Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda
katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.
Arasti hän alkoi puhua:
— Herra Marçay, tätini...
Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin
vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.
— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne
viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa,
että hänen piti mennä _serkkunne Marcellen_ luo (hän korosti
ivallisesti noita sanoja), joka oli _kotoisin maalta_ (uusi ivallinen
korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne
esineenä... ja että te olitte valehdellut minulle...
Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:
— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?
Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi,
käsitteli asiaa tuolla tavoin!
Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän
vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.
— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi
veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä
myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua
serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni!
Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena
karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua,
huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea
suuttumuksenne ovat... kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje,
jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen
juhlallisesti...
— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun
käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse
tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta
pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni...
Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä
mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.
Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi
hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella
liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin
keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:
— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En
voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa.
Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan
kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, —
minulta itseltäni.
Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi
halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli
hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten
viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.
— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli
lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä
havaitsevinani... Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa
hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!
— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.
— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi
Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan
huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?
— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan
saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin
teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja
minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin
nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin...
Siinä kaikki!
Roger'in otsaan kohosi puna.
— Siis luulitte...
— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut
sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden... ja että tuo suunnitelma
viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa... niin kyllä, hyvä herra!
Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään
keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole
omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka
tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.
— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies,
kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla
sanalla... Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani
mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien
tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut... Tahdotteko tulla
vaimokseni?
Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän
Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili
tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin
lemmentunnustusta.
— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont
jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta
kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos
olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti
ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita... eikä minulla ole
pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.
Roger yritti puhua, Pierrette esti sen.
— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton
niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet.
Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma
esimerkki ovat opettaneet minua... hiukan halveksimaan niitä, jotka
elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan
kanssa.
Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette
oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.
Roger oli kumartanut syvästi.
— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin
moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja
yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta,
virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon
virheeni.
Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen
tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi
sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.
— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.
Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän
riidastansa.
— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.
— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän
tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken
rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?
Pierrette kohautti hartioitaan.
— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.
Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut
välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra
Marçay.
Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo
inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?
Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei
kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja
koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän
kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.
Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että
karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.
»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen
tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin
hetken aikaa!»
Ja äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.
* * * * *
Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet
toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun
hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon
puolittaisen epäonnistumisensa syistä.
Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä
vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana
Normandiaan.
Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli
työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi
yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli
tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät
kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.
Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa,
jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin
valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään
muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä
mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin
paljon yksin.» — —
Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli
epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori
vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.
— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.
Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että
hän jätti nuhteensa kesken.
— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont,
käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin
saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka
olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on
suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle
rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi
tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet
koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän
tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva...
Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen
samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa
vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:
— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä
tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.
— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti.
— Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman
häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja
lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle,
mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten
häiritsevänsä sinua.
— Se oli oikein, tuumi Pierrette.
Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa
siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.
»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä
ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä
väärin», ajatteli hän.
Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos
hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää _minun tähteni_», oli hän
ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta
vastaan.
»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus
saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä.
Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse
asiassa olen siitä perin hyvilläni!»
Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä
seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt
tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö
ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi
katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.
— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn
päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä
torjuvaa esiintymistä.
— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on
yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!
Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi
sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei
mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran
oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!
Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että
myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.
»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen
mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»
Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen
työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui
ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä
mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon
uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay
oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan
suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka
kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä
tuttavuudessa.
— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija,
voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti
professori iloisin ilmein.
— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.
— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä
rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies,
välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi
silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles... ja niin
sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys
on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti
viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen
insinööri... nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette...
Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että
hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus...
Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti
näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.
— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua... Marçay tuli minua
vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon
selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.
Pierretten kasvoille levisi punoittava varjo.
— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme
mukaan...
Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan
päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset
pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi... mutta hän ei
vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen
omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.
»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua
vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja»,
ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin
havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»
Ja hän napsautti ilmaan pienen luunapin.
Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella,
saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli
kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa,
ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:
»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»
Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties
mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista,
jotka hän lausui tervehdittyänsä.
»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän
on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos
olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla
epäkohtelias emäntä.»
Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa
ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten
elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää
impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva
Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja
hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän
käytöstapa ja ominaisuudet.
Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän
uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in
keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta
huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja
mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan
aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli
professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette,
joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon
ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten
jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti...
— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa
hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni!
Ei kiittämistä... se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat
ihmiset sanovat... ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas
olisi, jos jo määräisimme päivän!
He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.
Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:
»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla... mutta enhän voi tulla
teidän kutsuttanne...»
Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät
suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei
ollut aivan niin julma, vaan vastasi:
— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni
niin suurta iloa!
* * * * *
Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen
olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää
hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut
vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.
Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana
— sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette
koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa,
hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen
punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.
He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut
nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä
välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.
— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä
tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle
mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut
Marcelleen! huudahti rouva Charlier.
Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.
— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.
— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen
sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin... Otatko sinä
hänet vai et?
Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa
oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!
— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, —
mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä
on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä
tehtailija Maillen tyttären kanssa.
— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!
— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille
näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen
apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.
— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti
rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin... olin muistavinani...
Pierretten huulet vapisivat hieman.
— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi
tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja
unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään... Puhukaamme
mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!...
Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta
määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut
useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen
asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena,
osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen
isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut
juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta
kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä
parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä
hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin
voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja
hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.
Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi
vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki
heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut
mitä lempeimmät toverukset.
Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger
näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani
hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän
liittyisi yhtiöön... Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli
esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.
Eräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:
— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta
hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.
Ja Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:
»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra
Marçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»
Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen
rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa
asiasta tädillensä... Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään
mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi
todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa
rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.
Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut
nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun
ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja
maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.
Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren,
mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa... Sillä tavoin
päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!
Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn
takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut
enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan,
kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.
* * * * *
Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon
tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen
opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä
synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä,
alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka
ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen
sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.
Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä
vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli
siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui
hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.
— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.
Mutta isä pidätti hänet.
— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni...
Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.
— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.
— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on
kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia... tai oikeastaan
olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä
hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä
huomaamattansa... Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas
saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa... mutta tämä nuori
mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun
kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet
kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja
lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle...
Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen
ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää
epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut
hänelle vastenmielinen.
Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt
kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan
riitansa jälkeen...
Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo
muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä
voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta
hänen mielipidettänsä.
— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on
herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen... olen nimittäin antanut
hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä
korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus
havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly...
Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.
— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö
totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän
minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut
elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut
herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle,
saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon...
Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä...
Mutta äkkiä hän huudahti:
— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?
Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja
alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.
— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä
noita kyynelten kostuttamia kätösiä.
— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän
paha...
Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta
Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua
noudattaen:
— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä...
Pierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.
— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja
pahempikin vielä kuin minä... olette minua epäillyt... syyttänyt...
nolannut lukemattomia kertoja... kiusannut minua...
Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä
hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut
Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.
— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei
tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan
Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.
— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut
tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin
vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista
siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa
mitään avioliittomahdollisuuksista... kaikkein vähimmin
raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa,
erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.
Pierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.
— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin
luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi
— erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä
toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta...
Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä
kätkivät Pierretten siniset silmät.
— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.
— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin
olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti
Hémont'in ja tätini... Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä
kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin
samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä
vailla oleva neiti Hémont... vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka
hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella... suloinen
pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa... ja jota
katselin kauan, tietämättä hänestä mitään... edes hänen nimeäänkään.
— En ole mikään taruolento... huokasi Pierrette.
— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän...
olette nytkin jo... ja te tulette olemaan... Pierrette, ettehän
halveksi minua enää?
Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan
nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.
— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää...
kunnioitan teitä... varsin suuresti.
Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa
vaikeni.
— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut
sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit
yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni
tuosta pojasta... luulin häntä kunnianhimoiseksi...
— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin
olen... ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan... Annatteko
Pierrettenne minun omakseni?