He istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli
huolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli
sormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen
vilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet
keskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista,
huomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen
kiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla... Nyt he
vaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan
keskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.
Äkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:
— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?
— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.
— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora... kuten minä?
Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien
vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin
silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt
hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.
— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin
onnistuisi minulle.
— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen
päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun,
vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään
unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa,
toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä
avioliittoon minun kanssani?
Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai
katkeruuden ilmausta.
Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi
aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun
hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin
häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä
mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan
hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä
sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen
vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon
kauniimpi katsella.
Tuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.
— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi
hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien
linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä
muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka
olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa... Mutta
siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle
nuorelle tytölle... joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta
olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos
olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti
Guillemette Rousseauta.
Nyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.
— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin
minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette
pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään
vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.
Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä,
vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.
— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.
Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein
huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja
ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi
vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli
säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa
silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen,
ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin
kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua
taivaan puhtaaseen sineen.
Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät
häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä
vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä
vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta
nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.
Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että
»Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan
jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin,
joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin
holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet
puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin
Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin
hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat
kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle
sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus
tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi
herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki.
Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua
ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin,
Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa,
tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei
ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.
— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen
tapaansa, — minä ikävystyn täällä... tunnenpa suorastaan täällä
tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa —
jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä
sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä,
mieltäahdistavaa, järjetöntä... ja olen jo jonkun aikaa miettinyt
avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset
myötäjäiset... itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi...
Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta
puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen
tuottaa vaikeuksia...
— Todetkaamme se siis, neiti!
— Te käsitätte puheeni pilan kannalta... No niin, — joskus olen sentään
tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi,
niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata
haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani
vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis
ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen... Tahdoin
että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja
kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin
voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin
mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista,
myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen
veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat
samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason... mutta
iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta
korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar... Minusta tuo
sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu
kirjepaperissani.
— Paljoa sievemmältä...
— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin
luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan... mutta vanhan markiisin
kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, —
kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi
erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään...
Lionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.
— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on
taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!
Hänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.
— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan
närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.
— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi,
kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja
juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi
teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini
käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien...
Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä
neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin
kaikki.
Lionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.
— _Mitä_ te oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.
Nuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.
— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta
suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että
meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin
käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!...
Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen
vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän
sydämeenne?... Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte
morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla
olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli
sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti
ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän
oli esittänyt teille tuumansa ja että...
Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut
pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta
elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi
kaulalle, kohosi hiusmartoon...
— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.
Mutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.
— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin
epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan
itseemme, herra de Montjoie... me muistutamme toisistamme, me kaksi — —
koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan
että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin
ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen
parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää
lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla... Sattumalta
oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten
teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille
tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen
ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka
muutoin jäisi osattomaksi... Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista,
täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun
saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet
rakkaudesta! —
Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla
näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen,
kohotti äkkiä päätänsä.
— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin,
neiti?
He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti
teennäinen levollisuus melkein tylyltä.
— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun
olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte
minulle rakkaudesta!
— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin
teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut...
— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain
toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette
pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki... Minua
ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne
mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että
minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.
Lionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.
— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi
ajattelin vielä paljon muutakin...
Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin
masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän
keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta,
joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua
tai ryhtyä selityksiin.
— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä
tulee oivat toverit.
Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena
sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis
nuorten kahdenkeskinen keskustelu.
Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien
reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.
— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.
— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.
— Siis näkemiin piakkoin!
Lionel empi silmänräpäyksen.
— Niin kyllä... näkemiin!
Portti sulkeutui.
Jäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.
»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa
vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»
Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä
ympäröidessä hän mietti mielessänsä:
»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo
nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet
avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen
enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut... Miksikä
hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»
Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään
ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat
sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä.
Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden
iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri,
ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki
houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä
köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.
Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut
rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de
Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt
kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli
tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan
Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin
oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea
rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon,
ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti
Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli
suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.
Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet
selitykset, ei vastaväitteet... Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti:
»Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein
samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska
hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.
Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä
solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen
ja todennut asian laidan levollisin ilmein.
Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei
ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa,
pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän
ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette
ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle
perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen,
jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä
ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy
vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme
miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen...
Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli
voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen
keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä
odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä... Me rakastamme toisiamme
— oi, kuinka ihanaa...» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa
pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden... hän ei
halunnut rakastaa Lionelia... ei välittänyt hänen rakkaudestaan...
»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden
— sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena,
kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.
Ja yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:
»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»
Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli
raiutteli sulosointujansa... Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin,
sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei
tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää —
kevättä vain...
Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen
mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle
sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»
Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi
minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin
voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»
Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä,
ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan
autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista
ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin
turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan
häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai
herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti
pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi,
en tahdo tulla puolisoksenne... siksi että rakastan Teitä...»
Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää
välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta
mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo
surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden
pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja
suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut
voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta,
mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne...
Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette
katsonut minun ansaitsevan suosiotanne...»
Guillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita
rivejä.
»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.
Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän,
pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä... jääkää tänne!» — mutta
sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli
hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen... enkä tahdo
joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi...»
Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei
Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain
lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot
akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina... Kenties
tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt
sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut
kuin satujen, unelmien sankari... Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan
tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt
taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta
hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet
naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi
luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä
otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi
kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä...
Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa
itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan
järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin
vakavasti, täytti hänen mielensä:
»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi
vain aivan vaatimaton asema maailmassa...» — — —
Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta
Rousseaun talossa ei häntä oltu nähty.
Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli
itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä
siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja,
mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien
sattumalta...»
Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että
sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen
suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.
Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia
poimiakseen.
Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella
sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen
syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu
lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon
lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti
harjoitellut:
— Minua ilahduttaa, että _sattuma_ on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin
että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä...
Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana
hänkin vaaleassa puvussaan.
Guillemette jatkoi:
— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?
— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan,
kasvattamaan lampaita... ja vartioimaan metsistyneitä hevosia...
Hän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.
— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa
seutua — toisessa päässä maailmaa!
— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori
mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä... Toiset
niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen
siirtokuntaan, joskin pieneen.
— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!
— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni... epäilemättä...
mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa... pampaskentillä...
Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä
tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta...
Neiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.
— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan...
Hänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.
— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa,
että minä rakastan teitä... nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin
teitä... Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka... ja jos lähtöni
tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä
teitä...
Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja
hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:
— Entä jos minä...
Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi
sanoa.
Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan
joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.
— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin
tahdotteko tekin ottaa omanne?
Liikutuksen valtaamana huudahti Lionel:
— Suorittaisitteko todella sellaisen teon?
Hymyillen puhui Guillemette:
— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät... aiheeton epäluulo. En voinut
estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa
teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne... niin tekin puolestanne
uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän
arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin
»esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni
väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.
Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen,
lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat
äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli
ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he
nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon
johdosta.
Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden
hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä
ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa
rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten
muistojensa joukossa...
Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän
meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de
Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen
pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai
nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni
sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin
ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.
* * * * *
Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa
sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla
Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa,
jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma
työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen
odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa
Buenos-Ayresiin.
Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä
ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä
käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle
on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys
huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä
älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään
tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä
näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.
Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette
ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä
mieltä, että on suloista rakastaa.
Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia... Kaikki muu merkitsee
kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan,
soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta... Mutta on
miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan
miellyttävistä aistimuksista.
Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.
Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,
markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti
Argentinan kartan.
Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.
Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille,
huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa,
kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin
heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.
— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.
— En mitään erikoista... tietääkseni, vastaa Lionel.
— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa... Rakastathan sinä minua, eikö
totta?
— Oi, rakkaani — rakastanko sinua... Voitko todella sitä epäillä?
Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa
hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.
— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän
vakuuttavasti. — Entä sinä... luuletko että olen mennyt sinun kanssasi
naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?
— Minun kruununi takia... Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit
ajatellakaan sellaista...
Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä
kiihkeällä ihailulla.
— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä,
että meillähän on jo todisteemme.
— Niin kyllä, rakkaani.
— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme
hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa... Arvelen että
tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin...
— Epäilemättä, rakkaani.
Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:
— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä... mutta onnellisemmiksi
emme voi tulla siellä kuin täällä... koska on mahdotonta olla sen
onnellisempi, eikö niin?
— Niin kyllä... juuri niin!
— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme... ja kun
emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä...
Hän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:
— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä
puolestani en käsitä... Entä jos jäisimmekin tänne... mitä arvelet?
Ja he jäivät.
Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa
de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli
vanha ihmistuntija.
Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli
ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.