1.
Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs
heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista
paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan
taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin
kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon
lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan
lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti
muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle
työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki
sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka
kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan
juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä -- mutta
-- läiskis! -- työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle,
niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi
taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat
raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut
seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää
ryöstänyt lampaita.
2.
Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun
nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän
miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman
kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä
silmällä.
Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi
mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan
alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika
kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja
kätki ne.
Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan
alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan
enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi
ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.
3.
Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä
täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja
ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja
pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli
hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä
näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen,
hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla
kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat
ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti
heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän
kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt
hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen
luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."
Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna
olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli
kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi,
vahvaksi hevoseksi.