1.
Oli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken
omaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa
hänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen
sieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta
mies; tälle sanoi hän: "Lainaa minulle rahaa!" Mutta tämä vastasi:
"Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin
kädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!"
Kohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen
ohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja
pyytämättä lainaa.
"Oi", huokasi karjanpaimen, "kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän
minä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!"
"Sama se," sanoi musta, "maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin,
vaikkapa vaan penni kerrallaan!"
Samassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin.
"Tuossa, ota! -- Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan
tänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!"
Karjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja
lapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi
paljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan,
meni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: "Meren
Martti, tuon rahasi takasin!" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut
puusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta
kasvaneena, pieni poika ja sanoi: "Meren takaa tuli suuri paarma ja
pisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!"
2.
Kaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde,
josta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä
herraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat
he puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.
"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä
lähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada", arveli
eräs. Mutta toinen sanoi: "Antaisin heti karjamme molemmat parhaat
sonnit aarteesta!" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista
ja porista -- ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa
huomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden.
Tyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa
petoeläinten kimppuun. Ne pakenivat -- mutta heti vaipui myös arkku
kilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.
3.
Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän
koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut,
astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka
ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa
ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua
huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta
puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana
jutella -- että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea,
olisi "rahoja kuivamassa".
4.
Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni,
huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat
eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta,
löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä
iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta
kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui
pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän,
niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän!
Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä
sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun
uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri
tupaan.