Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean
ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä -- isäntä oli jo kolme
vuotta sitte kuollut -- nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta
rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät
kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi
aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan
leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä
toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että
ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli
osaksi haukkumista ja lyöntejä.
Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi
täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. -- Ja se ei ollut
missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen,
olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa
eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon
perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär
kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin
talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu,
että häät pidettäisiin pääsiäisenä.
Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta
täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän
oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai
tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä,
samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja
lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi
pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa
kohden -- siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean
valittava laulu:
"Mailleen riensi päiväkulta,
jäin mä tummiin varjoihin;
Oi, on mennyt multa äiti,
joka päivään veisi mun.
Vuota, päivä hätiköivä,
kuule mitä sanelen --:
Tuhat iltatervehdystä
vie mun äitikullallen!
Päivä on niin alahalla,
äiti on niin kaukana!
Konsaan saavuta en päivää
enkä kultaäitiäin."
Silloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: "Mene hiiteen
renkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan."
Mutta tytär ärjäsi: "Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo
pohjatuulen kanssa kilpaa!" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä,
mutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi
hän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä.
Loppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona
pohjatuuli kohisi ja ulvoi...
Mahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman
virkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni
ulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva
ääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: "Ole armelias,
rakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle
vanhukselle!"
Ilse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään
kerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten
pihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat
vasta seitsemän aikana ylös. "Tule kanssani navettaan, vanhus", sanoi
sääliväinen tyttö, "siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon
sinulle maitoa ja leipää."
Hän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin
käännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta
palasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut
syödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin
kuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen,
vaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: "Kiitän sinua
sääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit --
kuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut
ja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet -- ja tahdon, että
tulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut
mitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?" Ilse vastasi
kieltävästi. "No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki,
jonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori
viaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee
kolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa
nuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja
kuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan
viattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!" Siten puhui
vanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä -- mutta mihin oli hän sitte
joutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä
ja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta
palvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen --
ja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja
jokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.
Myrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu.
Öisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä
päivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin
myötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi
nyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä
mieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä
kauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän
kasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön
saakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän
makuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi -- hyökkäsi
tyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri.
Silloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat
vapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.
Mutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on
ainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta,
joka makasi juuri tytön jaloissa...
Pääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären
kera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon,
nyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. -- Onnessa ja rauhassa
vierivät niin yhtyneiden vuodet -- ja jos he eivät ole kuolleet, elävät
he vielä tänäkin päivänä.