Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan
onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja
tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin,
hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas,
olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja
menivät kumpikin tietänsä.
Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi
jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo,
näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä
elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä
hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi
hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven
variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli
nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän
ymmärsi, mitä ne puhuivat.
"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei
kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea
yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti
autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos
kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea
vesivirta."
"Niin, niin -- mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis.
"Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa
löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne
sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen
auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin
aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."
Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat
linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta
nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia
variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja
kertoivat toisilleen uutisiaan.
Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle
noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän
jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi
vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", -- sai hän
vastaukseksi, -- "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea
yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa."
Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte
antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat
hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti -- ja kaikki seurasivat
nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän
juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä,
kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti
nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti
voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas
virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja
talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien
raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo
kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.
Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta
sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja
auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän
sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin
aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita
tuli näkyviin -- hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli
köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa -- ja hän voi viettää
todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla
loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti
varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka
ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas
pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä -- ja kysyi: "Mistä tulet?
Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena
varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen
voittanut."
Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä
rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan
latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt.
Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä,
joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen
saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä
puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta
häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa.
-- Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan
sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne
-- istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden -- puun latvaan ja aikoivat
pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen
uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta
kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä
eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet
vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun
alusta. Kenties on taas vakooja siellä."
Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät
noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.