Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet
karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen
jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen
äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö
hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi
ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt
sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella.
Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä.
Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä
sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni
varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi
puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli
tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut
raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki
sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä.
Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella
kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle
uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt
täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!"
Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin
juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui
pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä
huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.
"Missä on vanhin?" kysyi hän.
"Sisähuoneessa", vastasi poika.
"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet.
Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi
sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja
voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen
rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun
ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän
selälleen kaatuneen kokonaan -- ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei
voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.
Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä
piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku,
jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi
mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.
Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli
juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin
ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte
päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle
-- ja juoksi itse tiehensä.
Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä
ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä
metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät
karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän
piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen
palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa
valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken
niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin -- yhtä huonolla
menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän
terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli
valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan.
Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", --
sanoi karhuihminen, -- "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja
pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari
kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen
tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan
viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia
toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren.
Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää -- se käy kyllä vallan
hyvin", -- tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois --
ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua.
Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki
hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen
ylös ja juoksi hirren kanssa pois.
Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti
ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne
väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon,
aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät.
Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi
uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut
irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.
Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa
yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja
tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä
korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan
tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi
ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen.
Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun
kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn -- susien
syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia
urotöitä.
Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan
saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana
rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta
piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen
paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa.
Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut
siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli
karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa
ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta
valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut,
köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.