Mitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut.
Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan
kuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa
niukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis,
rehevä laidun.
"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?" -- kysyi Kurbad. "Tuolla
kauvempanahan on kelpo niitty."
"Tiedän", -- vastasi vanhus, -- "mutta niitty on erään
koirankuonolaisen -- hän ei salli sitä."
"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?"
"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee
hänen poissaollessaan."
"Onko se niin ankara?"
"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi
lintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli
koirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein
vuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi.
Ilkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni
jälleen -- mutta kuinka saa sen käsiinsä?"
"Ole huoleti", -- sanoi Kurbad, -- "minä vapautan teidät hirviöstä,
mutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt
karjasi juuri tuolle niitylle."
"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta
maanpäälle", -- tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli
koirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti
sen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään,
siksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli.
Sitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan,
niin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka
antoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he
"suuren linnun" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli
ankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset
ilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan -- niin ettei
suhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään
tuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille:
"Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan;
mitä vaadit siitä palkinnoksi?"
"En mitään", -- vastasi Kurbad, -- "näytä minulle vaan tie maanpäälle!"
"Tahdon itse sinut sinne kantaa -- mutta tie on pitkä ja kulkee
yli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä,
paloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn,
heitä pala lihaa nokkaani."
Kurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja
otti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja
yhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari
kauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi
silminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen
pohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin
saapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen
ja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui
hän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret
ja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin.
Seuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa
seppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri,
heitti timanttimunan maahan -- ja katso! Ihana timanttilinna kohosi
hämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi
myös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti
kohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta.
Nyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.
V
Nyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi
toisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui
karjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori
kuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä
suolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään
käärmettä.
Kolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen
ilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa;
sammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen.
Sankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen
näkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan
kolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin
seuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta
kauvan haettuaan.
Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli.
Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle
vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta
ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän
vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse;
taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen
sille kitaan -- mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi
taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja -- ratisten
ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti
juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun -- kun hirveä jyrähdys ja
salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän
katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan.
Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt
oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna,
etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän
vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten
valmistat piiskaa?" kysyi hän.
"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden
muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella
ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos
löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä
kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."
"Tahdonpa koettaa", -- arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti -- ja
kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti
hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa
ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä
päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän
siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle.
Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä
lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"
"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.
"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani,
ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."
"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta
sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu
siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui -- ja
rääkätty raukka ei enää palellut.
Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen
ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"
"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.
"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka,
ja uhkaa niellä minut."
Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni
ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei
tuntenut enää mitään janoa.
Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut
paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut
tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää
voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli
koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle
-- ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan
ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää
mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen
yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät
suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa
ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton
jättiläinen.
Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin
lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti
miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän
haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja
ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.
Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä
murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa
kaikki viholliset pakoon -- mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä
sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen
tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.