I
Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi,
vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta
murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä
päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut
loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta
maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä
työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden
näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta
tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs
hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän
matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli;
rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori
poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta
tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!"
-- ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta
ja kala puikahti taas rannalle.
"Kuules, mitä sanon, emäntä!" -- sanoi ihmeotus. --. "Ota minut kiinni,
tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan
yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."
Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt
ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin
kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne
tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta -- hän jätti
täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi
tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän
voisi olla liian vähän suolaa", -- ajatteli tyttö ja maisteli
himokkaasti mitään pelkäämättä.
Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle.
Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli
ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui
yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät
samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat
yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä
voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet,
mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko
uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan,
väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle
liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja.
Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö
ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen
suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.