Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä
lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä.
Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli
kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja
syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla.
Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko
tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat
he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin
luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat
siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät
metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli.
Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi
voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan
hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki
kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko
jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.
Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki
tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin
aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi
vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi
rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin,
kuinka täytyy asettua oikein lapiolle -- ja minä teen sitte aivan kuten
sinäkin."
Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen
huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" -- ja -- silmänräpäyksessä oli
tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin.
Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että
kärki oli kantapäässä, ja pakeni.
Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti
uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä;
mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat
tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä
oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki
-- ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista.
Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän
ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja
ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka
lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina
seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä.
Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli
erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja
kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia
vettä; he latkivat ja latkivat -- kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö
täydellisesti turvassa heiltä.